ARKIKUVAILUHAASTE 6/5

Facebookissa kiertää kaikkien tirkistelemisestä kiinnostuneiden puolikostea arkipäivähaastekisa, jossa pitäisi puoliväkisin vääntää elämästään jotain toosi mielenkiintoista hevonkukkua muitten vempattavaksi. Minäkin ajattelin osallistua kisaan, koska syntymänarsistina haluan kuvailla elämäni glamuuria ja saada sitä kautta edelleen liian vaisusti morjestelevat ”kaverit” ihan hemmetin kateelliseksi tai sitten itkemään ilosta oman elämänsä hilpeyttä meikäläisen arkiharmauteen verrattuna. Eli selkokielellä sanottuna en taaskaan saanut haastetta, josta olisin voinut dramaattisesti kieltäytyä ja yrittää vaikuttaa muita fiksummalta.

Maanantai-aamun auringon ensi säteiden loisteeseen pitkää varjoa loi työhuoneen ikkunassa EDELLEEN jo kohta vuosipäiviään viettävä linnunpaska ja Suomen vihreimmän kaupungin aamupierunraikkaassa ilmassa kokenutkin sellunkeittäjä laittoi autonakkunat kiinni ja pieraisi tahallaan Wunderbaumin puutteessa. Tietokoneen ruutu ilmoitti huoltotauon päättyvän vasta puoli kahdeksan ja puhelimen akku oli vihdoinkin täysin tyhjä. Kivakivakiva… Suhteellisuusteorian mukaisesti aika hidastui liikkeessä loittonevaan havaitsijaan nähden, minkä teorian todistin kokemusperäisesti katsoessani DDR:n värisessä poplarissa oven avaava työkaveria. Maanantaipäivästä positiivisia puolia löytävä on poikkeuksellisen onnellinen, tyhmä tai muuten vaan liikenteelle vaarallinen. Aamun teemaäänenä oli sydämen pohjasta huokaistu moi. Päiväkuvana omalla perseellä puhkimodailemani työtuoli.

Tiistain hyvä puoli on se, että se on alkuviikon puolivälissä ja keskiviikon aatto, josta ei ole enää kuin yhden päivän aikamatka viikonlopun aloitukselle eli perjantaille. Se taitaa ollakin tämän viikonpäivän ainoa hyvä puoli. Päivän väri on kasvoista kahvikupin pohjalle asti ulottuva kaiken läpitunkeva harmaus. Tiistaipäivä on tehty betonista ja se on muuttanut Kouvolaan Lahdesta. Kaiken ilon muista viikonpäivistä imevän tiistain iloisena ylläribongauksena työpaikan kattoon nostettu jumppapallo. Boing-boing-boing ja moomma niin siististi cool…edelleen yhtä käyttämätön kuin ne jumppakuminauhat, istumatyynyt sekä hevossatulatuolit.

Keskiviikkona alkuviikon rämminnässä pohkeiden tasolta kertymisen aloittaneet maitohapot haisivat jo hengityksessä ja päänsäryn määrän voi arvioida miettimällä mitä tahansa suurta elämässään ja kertomalla sen sadalla. Päivän piristeenä oli naisharjoittelijan elävä kuvaus ostamansa 500 euron auton teknisistä ominaisuuksista sekä siihen liittyvä kanssasisarten pohdinta koneen koon ja kuutiotilavuuden välisestä symbioosista. Päivän kuvana olkapäähäni pistäneen kotihyönteisen ex-hima meikäläisen ulkovarastossa, jota ”vähän” raidilla raikastin. Voivoi maijamehiläistä, toivottavasti kotimatkasi önniäisten helevettiin ei ollut yhtä tuskainen kuin turvonneella olkapäällä tekemäni yleistervehdysliike.

Torjantai on ne keskiviikon ja perjantai kello neljän välissä olevat piinatunnit, jolloin V-mittari takoo tappien väliä ja kaikki A4-paperit työpöydällä viettävät lemmenlomaansa naimalla ”kiireelliset”-kasaan korkeutta duuninokian diibadaabavärinöiden lyödessä tahtia taukoamatta. Laa-laa-landiassa puheummetusta oli ilmeisesti loivennettu punakolmiolääkeillä ja ”hyvä ruoka-parempi mieli”-moton mukaisesti kalasoppa piti työpaikkaruokalan jonottajilta hymyt pyllyssä. Torjantaikuvana kahvihuoneen jääkaapin aina yhtä vihannan pakastelokeron pikkunyssykät, joista perimmäisen päällä lukee ”Ötzi”.

Lauantaimenyynä tunti rautakaupassa ja mukaan lähti Boschin iskuporakone teräsarjoineen sekä takakontillinen muuta käsityötaidottomalle tuiki tarpeetonta kodintuhoamisvälinettä. Jälkiruokana tunti puutarhakaupassa visualisoimassa powerpointilla piirtämääni puutarhasuunnitelmaa, jota nenän muotoihinsa tyytyväiset työkaverit kovasti kehuivat. Suunnitelman toteutuksen ensi aallossa fordin takapenkille tosin mahtui ainoastaan heräteostoksena kaksi Bad hairday-havupuuksi nimeämääni stiff weeperiä ja boksi kananjutskaa koko korttelin raikastamiseksi. Tahmasen työviikon kliimaksina lauantaiehtoona yleteemalta alkuperäinen king kong kuttaperkkalavasteineen eli loppu hyvin kaikki hyvin. Ei paha.

Pääsiäisen ylirullauksena munat mämmissä

Vuoden toiseksi höperöimpänä juhlasessiona on taas suomitartsanien aika vetäytyä omiin tai julkisiin sisätiloihin painimaan läheisten/järjestyksenvalvojien kanssa, syömään aina yhtä skeidanmakuisia pääsiäisherkkuja ja vetämään kaikilla mahdollisilla keinoilla huput himmeiksi. Neljän päivän rännin tekosyyksi riittää hienosti erään puusepän etelänmailla parituhatta vuotta sitten (kuulemma) tapahtunut raaka teloitus ja painimatsin aloitukseksi suomalaisen junttihuumorin vähä-älyisimmät mämmi/pasha/muna/virpomis-sutkautukset. Seuraavassa mun pääsiäisteesit.

Mämmi. Näyttää paskalta ja makureseptoriensa viestit oikein tulkitsevien mielestä myös maistuu siltä. Juha Mieto sanoo syövänsä joka pääsiäinen 40 – 50 ropposellista tätä herkkua (28 – 35 kg), johon Thomas Wassberg pystyi Iltalehdessä yrjöä pidätellen toteamaan vaan notta Härreguud. Samassa jutussa Thomas tosin myös antoi rivien välistä ymmärtää ihmettelevänsä toimittajien halua haastatella häntä aina silloin kun Mietoa joku asia vituttaa (tai kaiken normaalijärjen mukaan pitäisi vituttaa). Wassu on huhujen mukaan hieno ihminen, vaikka julkisesti tunnustautuukin junttijussin kaveriksi jee- ja puusuksineen.

Googlesta löyty myös semmoinen tieto, että mämminsyönnin maailmanmestari pirkkalainen Raili Naskali veti häpeämättä yhdeltä istumalta viisi purkillista mämmiä (ja palanpainikkeeksi ämpärillisen kirnupiimää pieraisten suorituksen päätteeksi neljä alinta hirttä siitä pirtistä poikki); kotisivullaan ei ollut kyllä tästä muistanut mtn mainita. Kovin on vaatimaton maailmanmestari tuo meijän Raili.

Elämä vilahti filminauhana silmieni ohi, kun löysin netistä SUOMEN MÄMMISEURAN kotisivun. Suomen mämmiseuran puheenjohtaja Ahmed Ladarsi (Tunisiasta suomikotoutunut ex-kokki) oli kuulemma jonkun lehden palstoille kehunut tekevänsä mämmistä vielä joku päivä lähes Nokian veroisen vientituotteen. Vaikka lähes-sana antaa suomen kielen tulkinnoille paljon joustavuutta, niin silti hieman asiaa epäilen. Maineen suhteen asia on vähintäänkin helposti saavutettavissa, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan sitä päivää kun Ahmed ylpeänä ojentaa Forbesin kannessa 5 miljardin mämmireseptiä Bill Gatesille. 

Mämmeilyn Gran Old Man ja krapulaisen humanoidin näköinen julkkiskokki Jaakko ”Lätsä” Kol-monen käänsi joku vuosi sitten monta uskovaista realistiksi toteamalla mämmin olevan jumalten ruokaa. Jaakko runoili kotisivullaan vankan kokkikokemuksen pätevöittämänä hauskasti notta ”mämmi on terveyspommi”, johon lääkärit sanoisivat jotta haista itte. Ommmnommnommm sano Jaska kun suussa maistu…

Pasha. Miten niin pieneen purkkiin saakin survottua niin paljon rasvaa, sokeria ja kaikkea muuta mahdollista siitä ruokaympyrän kaikkein kapeimmasta älä-näihin-koske-sektorista. 1800-luvun resepteillä edelleen toteutettava ärjynmakea ektoplasma sai ehkä kiihotettua sen ajan itäsuomalaiset kulinaristiseen orgasmiinsa, mutta nykylääketieteenkään keinovalikoimalla ei näitten purkkien sisältöön saisi kukaan meistä kardiologisesti heikoimmista koskea 5 m pitkällä puukepilläkään edes kerran vuodessa. Pienenä lohtuna muovikippoa lusikoidessa on se, että näillä lusikallisilla vanha pumppurukkani on taas monta ohilyöntiä lähempänä patologin kylmiä kouria. Eipä ole näin tanakoilla pääsiäismenuilla mikään ihme, että ortodoksit hiippailevat ulkokautta kirkkoa ympäri pitkin yötä. Varmaan pääsyy siihen on närästys ja tsasounan tuuletustarve. 

Lammas. En ole uskaltanut googlettaa, miksi pääsiäisenä syödään lammasta. Todennäköisesti siihen liittyy kristinuskolle tyypillisesti joku viimeisetkin ruokahalun rippeet luotaantyöntävä kauheus. Omista lampaansyöntikokemuksesta herkin on Kotkan Tekun legendaarisen keittiön styroksilammas, joka oli saanut nimensä makunsa ja keveytensä ansiosta. Ilman ketsuppia olisi siitäkin oppilaitoksesta valmistunut laiha poika.

Virpominen. Ala-asteella tälläkin kansanperinteellä peloteltiin väittämällä sen jollain kierolla tavalla simuloivan Jeesuksen ruoskimista tmv. (ainakin tokaluokan pojat näin väitti ja ne oli sentään jo melkein 9 vee). Ai miten herttaista. Keskellä ei-mitään asumisen hyviä puolia oli se, ettei turhille menoille sieltä korvesta mopon tarakalla mihkään lähdetty. Voin siis ylpeänä sanoa, etten ole koskaan virponut ja säästynyt näin ollen ainakin tältä traumalta. Tai ehkä siksi musta on tullut tällainen juhlapyhärajoittunut kyynikko, jolle hetkellinenkin onnellisuus on vain kehosta poistuvan henkisen heikkouden ohimenevä ilmenemä. 

Muna. Voimakkaasti anaaliorientoituneen pääsiäisjuhlan humoristisin eines ja koriste. Inhimillisesti katsottuna kanaelukoiden lyhytikäisyys on hyvä homma, jos joutuu kokoonsa nähden noin paksun jöötin kerran päivässä vääntämään. Henkilökohtaisesti tämän pää(n)si(s)äisen ajanjakson traumaattisin koriste itsetuntoni ensi romahduksesta siinneiden painajaisten herättäessä fyysisen olemukseni vieläkin kitumaviikon öinä voimakkaisiin itkunpurskahduksiin. Mun ekaluokan ope oli näet saanut kuningasidean tehdä pääsiäiskoristeet ihan oikeista kananmunista ja meikämämmikoura särki maalatessaan kaikki kolme varamunaakin. Siinä sitten itku kurkussa katselin pitkää riviä rairuohopahvilautasia, joissa yhtä vajaa kaikissa oli koristeena hienosti maalattu muna. Ja siinä yhdessä meikäläisen versiossa törrötti ruohon keskellä keltaisella kreppipaperilla päällystetty vessapaperirulla. Pirkko-ope sässötti hempeesti korvaan että ihan yhtä nätti on sinunkin lautanen…enpä ole sen jälkeen auktoriteetteihin luottanut.  Muttamutta…

Oikein munarikastamämmithousussaehhehhee tai oikeasti hauskaa pääsiäistä

Toivottaa Mika Tee

Yrtit ja yhteyttäjät osa 2: Paistaa se auringonkukka risukasaankin

Elämäntyyli-blogini ”Yrtit ja yhteyttäjät”-osiossa on tällä kertaa vuorossa auringonkukkasten synnytystuskat. Useat (ainakin kaksi) FB-kaverit ovat ihmetelleet suurta intoani esitellä muutamaa mullasta nousevaa vihreetä nykeröä ja tapahtumasarjaan johtaneita ”hirmuhauskoja” itsestäänselvyyksiä… Silloin kun jonkun homman joutuu aloittamaan taidollisesti niin paljon merenpinnan alapuolelta kuin minä kasvieutanasiointini, niin niissä syvyyksissä itsestäänselvyyksienkin umpiluuhun takominen tuntuu yhtä kivuliaalta kuin ruskean kastikkeen teko ja saa itkusilmin rukoilemaan googlettarelta takaisin plantaagenin ryytimaalle 5,2 eurolla myymää rupuista sieluani. 

Auringonkukanviljelyn alkuinnostukseni alkoi viime vuoden kesäkuussa töihin kävellessä ja päättyi tämän vuoden tammikuun viidentenä samoissa merkeissä. Huomasin näet työmatkareitin varrella iiiisoon auringonkukan ja luulin alustavasti haluavani vastaavan. Enkä ymmärrä minäkään miksi. Seuraavan kerran kun kävelin sitä kautta tammikuun viides, niin lumessa törrötti ihan täsmälleen sama kukka. Sen ahaa-elämyksen ”voi v*ttu”-version hetkellä pohdin lähes lamaantuneena, että KUKA helvetin ÄÄLIÖ laittaa pihalleen 3 metriä korkean muovikukan koristeeksi (+lilat jouluvalot)?  Ja sen urvelon takia meikäläinen uskalsi ajaa nurmikon autotallin edestä vasta juhannusaattona, kun ei ammattitaito riittänyt konttauskorkeudelta arvaamaan että miiikä näistä saatanan nokkosista tmv. rikkakasviripelöista nyt voisi olla se pienenpieni kevätkylvöistäni siinnyt auringonkukanpentu. Mun arvauksessani kun floristikin olisi soittanut sinfoniaorkesterissa huilua...

En tiedä kumpi meistä auringonkukkafaneista oli loppupeleissä idiootimpi, mutta ulkoisesti varmaan minä multapolvineni. Tiedämpähän kuitenkin, mihin osoitteeseen ohjaan myöhempien aikojen pyhät jeesukset, kun seuraavan kerran tulevat ovelleni maailmanrauhasta puhumaan. Niin ja opin myös, että puutarhahanskojeni kankaan hienompi nimi on strechnylon, mun handuun sopii kiikunkaakun number 9 ja kämmenselänpuoleisesta kankaasta polttaa nokkonen läpi. Tämän kevään puutarhabingoiluni aloitinkin internetin multaisessa syleilyssä, koska eihän näitä asioita oikeasti ilkeä keltään ihmiseltä kysyä.

Eka googletuksella selvisi auringonkukan olevan Asterixin sukuun kuuluva Helianthus Annuus, enkä yhtään ihmettele latinanväännöksestä syntynyttä ensimmäistä mielikuvaa. Seuraavassa linkissä jo näet Lexa 53 Töölönlahdelta neuvoi kaivelemaan myslipussista siemeniä ja kantelemaan niitä ämpäreissä päivänmittaan aurinkopaikkoihin. Eipä kovin paljoa luottamusta herättävä nimimerkki/neuvo hidasälyisten elämä-blogissa… Farmit.netin ohjeessa sitten kehotettiinkin käyttämään Nibex-kylvökonetta tavallisen sijaan ja minulla kun ei perkele ole kuin taloni edelliseltä omistajalta varastoon jääneet kuokka, pistolapio, pieni istutuslapio (lukee kahvan tarrassa) sekä vittuilujoululahjana saamastani Hagmanin salaattiotinsarjasta semmonen kolmen lärvin kromilusikka…luontoportti.com sivulla ei ilmeisesti istutusohjeita ollut, mutta rohkaisevasti kuvattiin sopiviksi kasvupaikoiksi lintujen ruokintapaikat, joutomaat ja kaatopaikat eli aika läheltä liippaa tuota kohtaa etupihastani, vaikka ei ne linnut tuossa auton päällä syömässä käy…jättikasviyhdistys kehoitti laittamaan montun pohjalle hevosenpaskaa tai vast., mutta mun vast. huuhtelen kyllä Toikansuon tuubiin…seuraavia neuvoja antoikin sitten jalkahoitola, päiväkoti, hoitohuone, kotipalvelu ja tabletin peukkuyllärinä ViaSat… elikkäs päätin pitää tässä välissä reilun röökin mittaisen tervattoman tenkkapoon. 

Seuraavaksi sitten tapahtuikin joutomiehen mittakaavassa lähes mystinen tapahtumasarja. Ilmaislehdestä huomasin hienosti photoshopatun kuvan idätyslaatikosta, joka mainoksen mukaan oli hintaansa nähden halpa sekä sopi kaikkeen mahdolliseen ja myös lainmukaiseen idätystoimintaan. Saludot takaisin termariin ja menoksi, eikä ollut kaupassa edes lodjujen edessä sanottavasti suomenkielistä jonoa. Niin tärähti onnistumisentunteen seurauksena intopissiä pää täyteen, että pysty koko kotimatkan polkee ylämäetkin perse penkissä ja vasta takasin himassa tajusin tarvitsevani myös multaa sekä siemeniä. Olisi ihan järkevää laittaa kaupassa hyllyn laitaan selvemmin, että 8 kg säkit on tarkoitettu lintujen ruokintaan ja kasvatettavat pikkupussit löytyy käytävältä vihreästä pahvitelineestä. Mullat löyty samasta kaupasta kun siemenet ja siemenpussin taakse oli ihmiskunnan eliittiin kuuluvat hollanninhenkilöt painattaneet viisaasti oikein graafiset ohjeet kolmella kielellä värikoodein. Ei tarvinnut enää lähteä googlen tuskaiseen mukatietohelevettiin lusikoimaan sattumia marttojen copypasteväittelyiden sontakaivoista. 

Siemenpussin tarkkaa hedelmällisyysprosenttia en pysty sanomaan lehtimyyjän takia. On se kumma, miten aina jotain asiaa ääneenlaskiessa soi puhelin ja vaikka kolme kertaa ennen ja yhden kerran jälkeen vihreän luurimerkin painalluksen toistaa ääneen sanan kaheksan, niin puhelun päätyttyä ei ole minkäänmaailman muistikuvaa kuinka monennessa toistossa oli menossa. Puhelimen toisessa päässä lehtimyyjän ”Hyvää päivää…ehheh…herra Kahek Shan, teillehän tulee Tiede-lehti?” valehteli autonomisesti toimiva ajatuskoneeni salamannopeasti ”Eikä tule”, mutta luurin kiinnimeno kesti työmuistin näkökulmasta triljoonasosasekunnin liian pitkään, minkä seurauksena päässä humisi numeroiden yhdeksän viiva yksitoista sijaan vain tyhjä kumu. ”Aaiiivan sama”-tunteeseen on moni aikaisempikin harrastus päättynyt, mutta tällä kertaa sähkön, lämmön ja terävien esineiden puuttuessa jäivät pakolliset kolhutkin vain henkiselle tasolle. Muistijälkenä istutussessiosta jäi hermoja hinkkaamaan ainoastaan ajatukset siitä, että mullassa saattaa olla liian vähän paskaa ja puruissa liikaa kusta.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin positiiviselta viherlärpäkkeiden kohotessa kilpaa mielialani kanssa kohti kirkkautta. Nyt on 21 velttoa taimenalkua tapettavana, koska en raaskinnut natsiohjeen mukaisesti teloittaa ylimääräisiä vaan hankin ihan oikeita muoviruukkuja sekä dokasin nerokkaasti lisää lebensraumia Valion vaaleimmansinisistä Mansikin munista. Istuttelen taimet sitten pihalle ”yöpakkasten mentyä”, kuten istutusohje asian oudonrennosti romantisoi. 

Jaahans. Taas tuli puolen metrin verbaalijööti väännettyä perjantai-illan ratoksi… muttamutta …Päivitän elämäntyyli-blogini ”Yrtit ja yhteyttäjät”-osioon kasvikaverieni kuulumisia, kun jotain dramaattista taas tapahtuu. Siihen asti valot pois ja hyvää yötä.

Lätkäkevääni luonnottomat Tamipointit

Talvimasennuksen muuttuessa vähinerin kevätväsymykseksi alkaa suomineidonkin hiivapöksyissä kihistä taas tutuntuntuista kutinaa. Ilmastonmuutossäästä huolimatta henkinen kevät on kalenterisidonnainen ja normiperseilyn ensi oireet on jo selvästi havaittavissa, kun huumorintajuttominkin ex-kollega ilmoittaa SoMessa ottavansa lauantain puutarhatöiden päätteeksi hassusti siiderin hymiöllä ennen saunanlämmitystä janiinedelleen vinkvink ja tätä ”tempausta” vielä kokeneempi ovuloija lähes korrektisti epäilee mojovin sanakääntein. Tuommosta lepakkoläpändeeriä sanoo rantaruotsalaiset basturboinniksi…alkaa olla kevät joo…

Kevään merkeistä perinteisimpiä pääskyjä en ole vielä nähnyt, mutta itseni kaltaisten kanssaihmisten henkistä hyvinvointia kuvaillessa alkaa kevätdraaman kehityskaari muuttua komedian kautta tragediaksi. Pimeydestä perisynkkyydelleen selkänojaa hankkineilta valon lapsilta ei vitutuksen aiheita tähän vuodenaikaan puutu luksien lisätessä luovuutta potenssiin kaksi ja itsetunnon/moottorityökalujen puutetta ei monen naapuri seuraavina viikonloppuina pahalla katsoisi. Uuden ruohonleikkurin ulkoiluttaminen onnistuu millin mittaisella nurmellakin, mutta lähes lumettoman pihan linkous päälläistuttavalla saa ihmisen näyttämään oikeasti hölmöltä varsinkin jos sen ainoat ystävät tunnetaan nimillä pärinä ja käry.

Kevätlämmön ensiaallossa kesärenkaitaan vaihtaneiden automiesten kyynersauvojen kalkkeeseen sekoittuu suomalaiseksoottista lätkä-ääliöintimölinää kesälomalaskurin silmäkulmiin nostattamien kyyneleiden huuhtoessa katupölytöhnää talven irvistelyissä itsekunnioituksensa kadottaneiden saipanaamareiden välierävaiheessa synkkeneviin uurteisiin. Penkkiurheilupiireissä me-henki katoaa nopeammin kuin maalivahdin maine ja loppukuusta meidän poikien olkapäitä taputtelee paikallisista ainoastaan valtakadun fysioterapeutti.

Parvekkeiden henkareissa tuskanhikipissoista kuivuvat keltamustat vaatekappaleet nostattavat omien autotaliensa vahvimpien nenänkaivelijoiden kiveksien lisäksi ohikulkijoissa kauan kaivattua paikallishenkeä tuomarivirheettömien otteluiden nousukiidossa. Toimitusharjoittelijoiden aiheesta kyhäämissä jutuissa kaupungin luottamuselimissä vaikenemista harjoitellut vanhojen hyvien aikojen lätkämestarilalli saa pitkästä aikaa yhden lauseen lehteen pikkukuvan kera. Isommassa kuvassa suu auki lätkäpaita sinapissa huojuvaa naapurin Reiskaa työpaikan kahvihuoneessa ihmettelevä luopio ei vaan yksinkertaisesti ole sisäistänyt tätä joukkohekuman jalointa muotoa. Aamulehden nippelitiedoista painovirheetkin ulkoa opetellut sopeutuja muistaa elävästi jopa ennen syntymäänsä tapahtuneita kaukalovääntöjä, mutta unohtaa samalla mukin pöydälle poistuessaan pikaisesti työhuoneeseensa vajoamaan maan alle.

Tiskirättififien jalkakäytäville vääntämien elämää suurempien köntsämöhkäleiden varjojen suojista arjen nimimerkilliset puskistahuutelijat heiluttavat taas urheasti verhojaan puolustaessaan ensimmäisen maailman moniongelmalapsien puhtaita kengänpohjia keltaisten hankien loisteessa veitsenteräviksi teroitetuilla sananmiekoillaan. Painetun sanan totuuteen edelleen uskova yleistäjä rohkenee ahdistuksessaan kirjoittaa Estariin paskan ilman asteriskia sekä päättää luulopuheensa jämäkästi kaikkien mieltä pahoittavaan nimimerkkiin.

Sääjojoilun kuntourheilun välttämisen tekosyyksi valinneen suomimiehen pikkujoulukaljamahapainien edellisten erien voittajien julistusta odotellessa mämmikansan hapanhammasta kolottaa ja wappusimasammion prosentit alkavat pelottavasti nousta toiselle kymmenelle ehtien sopivasta nousevan kevään ensimmäisten sulle-mulletaksijonomuksintojen aperitiiviksi.

Jokakeväinen kotoutumattomuutensa tiedostavien vanhempien hanurinnuolentakeskustelu suvivirren porttiteoriasta pahuuteen muistuttaa raikkaudellaan päivät pitkät perseellään istuvan kynänpyörittäjäbyrokraatin perjantaituhnua, jota päästäessään ilmekin kertoo aaneljäautomaatin päässeen yhteyteen omien jumaliensa kanssa ja päätöksen tehneestä päästä tulleen viestin pitäisi olla huolissaan vain siitä mitä muut ovat siitä mieltä. Ja taas on äärineutraalit suomisontapöksyt yhtä muistoa köyhempiä takarivin trendimammojen taputtaessa karvaisia käsiään. Virallisen tasa-arvokäsityksen mukaisesti enemmistön mielipidettä kunnioittaa viikon luontoäänenä yleisöpalstojen piipitys. Taas.

Tähän päättyi tämän päivän synkkä satu. Ja nyt Markus-setä lähtee paskalle.

Ruoka & Ripuli Osa 2. Kemikaali-Alin räntävarmaa hiilestelyä

Lifestyle-blogini Ruoka & Ripuli-sarjan toisessa osiossa palaan taas menneiden kesien räntäsateisiin tunnelmiin tuon jokaikisen suomipihan pelti-infernon kutsuvanrasvaisen hehkun loisteeseen. Alkaa olla almanakan mukaan taas se aika vuodesta, jolloin suomi hiipii pikkuhiljaa perjantaipulloväännöissään palovaroittimien toimintasäteen ulkopuolelle nauttimaan kolesterolikyrsänsä itikoiden ateriana. Alkaa näet teoriassa kesäaika ja grillauskausi!!! Tähän perään laimea tuuletus ja normiäänellä jipii…jätän tällä kertaa kaikenlaisen suursäätilalla pelottelun ja muun takauskoisen manailun ilmataiteenlaitoksen murheeksi ja keskityn kauniin kesätraditioni historiaan sekä teknis-taloudelliseen toteutukseen.

Itse käytän grillinä retromallista palloversiota, koska grillinrakennustaitonikin on vähin erin hömelöitynyt avutonta heikommalle tasolle. Toista oli ennen kun grillitkin tehtiin kestämään isältä pojille, äitiltä tyttärelle tai toukokuulta marraskuulle. Siihen aikaan kun ei valmiisiin luotettu muuta kuin sen verran mitä mahtu kauppa-auton hyllylle ja mopon tarakalle Anttilan pahvilaatikossa. Oma grilliversiomme oli ihan itse kakkosluokan tiilistä kyhätty (kaikkien muiden paitsi kaulimenhaltijan) esteettistä silmää hivelevä ulkoilmaruoanlaittohimmeli. Vain Alvar Aalto pystyisi enää nykypäivänä rakentamaan jotain yhtä ”kaunista” ja hänen koulukuntansa kultaisia periaatteita niin uskollisesti noudattavaa kevyen rakenteen elävää tiilipintaa, jossa muoto seuraa funktiota, aurinko paistaa läpi ja sadevesi säilötään napakasti rakenteisiin (home tarkoittaa englannin kielellä kotia eikä söpösti ”mummolan tuoksua”). Kaiken lisäksi grilli oli rakennettu maanpuolustushenkisesti viimeiselle rintamalinjalle jääneen rakennuksen tiilistä, josta katon oli möyhinyt poies jäljistä päätellen Stalinin urut. Ainakin sen viereiseltä pellolta löyty kymmeniä pikkupojalle tosi jänniä ja pikkupojan äiskälle tosiTOSIjänniä metalliesineitä sekä yksi ylöskynnetty neuvostokaasunaamari. Jännänturvallista oli pikkupojan iskän kanssa grillailla metsän takaa kuuluvia kolinoita ihmetellen, kun isommat pojat vielä pelotteli että YYA-sopimuksen mukaisesti puna-armeijan hyökkäyskärkeä ei tarvittaessa olisi pysäyttämässä kun ainoastaan meijän iskä aseenaan taskulamppu ja juniorikokoa oleva titanin jääpallomaila. Enpä sitten koskaan grillatessa uskaltanut istua selkä metsäänpäin, vaikka aina meni savua silmiin.

Itse grillaus oli muuten turvallisempaa siihen asti, kunnes kauppa-auto otti valikoimaansa grillihiilet ja sytytysnesteet korvaten niillä sanomalehdet ja kuusenkävyt. Kyllä siinä muutamat lippahatut ja kulmakarvat ehti lentää kiertoradalle, ennen kuin äijät oppi sytytysnesteille teknisesti oikeamääräisen annostelun. Luita murtui onneksi harvemmin, koska sen ajan grillipallit oli selkänojattomia, sallien rennomman ja matalamman liikeradan sekä kropalle että räjähdyskaasuille sytytyshetkellä. Mikäli nyt Turvatekniikan keskus oli silloin olemassa, niin eipä ne tainneet paljoa leimahduspisteistä tai karsinogeeneista tiedotella. 70-luvun makkaroita saisi nykynormien mukaan syödä korkeintaan yhden vuodessa jos sitäkään. Ensimmäisen ritilällisen makkarat oli aina keskeltä raakoja ja pinnasta sytytysnesteen makuisia, koska meillä oli nälkä. Kolmannesta satsista taas ei selvästi erottanut kummalla puolella ritilää varsinaisesti syötäväksi tarkoitetut köntsät olivat n. 1 sentin hiilikerroksen alta. Ne palo aina toiselta puolelta äijien keskittyessä syömään sen toisen satsin onnistuneita makkaroita ja koirien pitäessä kaiken muun elollisen luonnon pois sektorilta. Kääpän Einarin myymäläautosta kun ei tunnetusti hyvää saanut halvalla määrän korvatessa laatua, niin HKBlöön ja muovikuori-Takkalenkin sijaan grilliritilällä ruokaa useimmiten simuloi mäntysuovallakyllästetyn makuinen metrijööti, jonka makua ei parantanut sinappi, ketsuppi eikä sytytysneste. Eikä samalla ritilällä edellispäivänä savustetut Suokumaanjärven mutaruutanat.

Nykyaikana menneisyyden virheistä on opittu ja sytytysnesteissäkin tehot laskeneet, mutta maku parantunut. Ja makkaran valintakin alkaa olla wanhat hyvät ajat nihkeesti reunan yli nähneelle ylivoimaista pahempi rasti. Juuuumaaalaaauuutaaa lähimarketissakin on semmonen 50 metriä pitkä makkaroista tehty itkumuuri, jonka edustaa suomiäijät hinkkaa eestaas ristiaskelin kesäisenä lauantaiehtoona mumisten epätoivoisesti puoliääneen mikämikämikä-mantraansa mäyräkoira vasemmassa kädessä. Aa-Bee-lemmikeille-laatuluokkien lisäksi makuyhdistelmiä löytyy loistavasta sianlihakolesterolidynamiitista aina kaikki yrjöhanat aukaiseviin juustosösseröihin. Minun mielestä valtioneuvoston pitäisi antaa asetus, jonka perusteella saisi luvan kanssa potkia perseelle suorassa TV-lähetyksessä prime-time-aikaan sitä idioottia kuka keksi laittaa juustoa valmiiksi makkaran sisään. Ja printata sen yksityiskohdan pakettiin pienellä fontilla. Parhaita on kuitenkin ne halpiskyrsät, jotka ovat lihasisältönsä perusteella viittä vaille viljatuotteita.

No viime kesänä tuli grilattua kaksi kertaa ja syynkin olen useampaan otteeseen kertonut. Mikäli tänä kesänä tulee grillattua, niin laskin varmuuden vuoksi nollasummamenetelmällä treeniajat meikäläisen 4 rillimakkaran perussatsille eli kuinka paljon joudun tekemään töitä (min) ettei ala taas kerääntyä pyykkiä laudan päälle:

51 min: Aerobiccata rauhallisesti, hyppiä ja pomppia tai juosta täysillä härkiä karkuun Pamploonan kapeilla kujilla.

88 min: Soudella kirkkoveneellä ilmeisesti osana muuta kirkkokansaa. Muodostelmaluistella.

102 min: Rakentaa kehoa bodybuildaillen, surffailla leijalla, laskea mäkeä perseellään tai kiivetä vuorelle.

123 min: Diaboloilla tai lautailla laineilla

153 min: Pyytää Turrea istumaan ja antamaan tassua (Agility), joogata intensiivisesti, polkuveneillä, vikeltää (ei mtn hajua), heittää tikkaa (Y) tai venytellä (ei)

175 min: Ampua jousella tai käydä kaupassa

246 min: Bongailla lintuja täysillä

267 min: Ikkunashoppailla (pl. aikuisviihde- ja autokaupat)

308 min: Lentää (ilmeisesti koneella), valvoa rantaa tai seistä suihkussa liikkuvan veden alla

612 min: Maata sohvalla

Ai jumalauta kun tuota listaa luki, niin alkoi kädet vapisemaan ja testot lähti hiihtämään. Miten hienoa hommaa tuo grillaaminen voikaan olla, jos se antaa noin paljon itsensäkehittämis(munaamis)mahdollisuuksia ja uusia näkökulmia elämään. Nyt ei muuta kuin grillit tulille rakas tämän lukeva kaikkiväki ja sen jälkeen Mikan grillikerhon edellä olevasta do’s & don’ts-listasta uutta suuntaa elämälle…HELLYEAH!

Vain taivas on rajana. Tai ne kuuropilvet. Prkl.

Ruoka & Ripuli osa 1. Suomigorilla Gandhin kyökissä

Aloitan blogipäivitykseni perinteisesti anteeksipyynnöllä FB-kamuilta toiston takia, mutta nyt oli hätätilanne. Omasta mielestään arvostettu kollega näet kysyi, että onko blogini joku hemmetin laifstail-blogi ja minä saatana menin kolmen ihmisen tuijottaessa hätäpäissäni myöntämään että onjoo ymmärtämättä taaskaan mistä on kyse. Googlettaessa sitten selvisi, että tämän tyylisissä blogeissa puhutaan muodista, ruoasta, ihmissuhteista yms. meikäläiselle totaalisen vieraista jutskista. Ajattelin kuitenkin yrittää trendikkäästi jotenkin päteä ja valitsin noista sen helpoimman aiheen eli ruoan, koska kuitenkin syön jotain lähes joka päivä. Laitoin osiolle paremmin ruoanlaittotaitoani kuvaavan nimen ”Ruoka & Ripuli”.

Aloitan niin eksoottisesti kuin S-marketin antimilla on käytännössä mahdollista eli ei-suomimätöillä. Opiskeluaikana solukämpän naapuri nimittäin opetti meille suomalaisille miten sössitään eksoottisesti maustaen mistä tahansa raaka-aineesta tehty ruoka ja me opetimme sitä syömään lehmän- ja sianlihaa sekä huuhtomaan ne kurkusta alas miedosti alkoholipitoisilla juomilla. Se kun oli niitä itämaan tietäjiä, joka tykkäsi yläkerran hollantilaisten tavoin pukeutua ajoittain oranssiin, mutta ilmeisesti eri syistä. Me osattiin selittää sille uskottavasti, ettei Vedyn tai Atomin syöminen kenenkään reinkarnaatiorundia lopeta, koska niissä Saarioisten valmislihapiirakoissa ei ole lihaa kuin nimessä. Vastapalvelukseksi se teki hirvikeittoa, josta tuli käytännössä keltaista lillua vihreillä pisteillä varustettuna. Kyllähän sitä yrjöömättä söi, mutta sääliksi sitä hirveä kävi. Suomen luonnon uljas symboli päätyy osaksi singaporelaista laksatiiviliejua. Huhhuh. Silti ei lähellekään yhtä karmea ”lounas” kuin naapurin neiti Liun kiinalaisen keittiön ”Rotten Pike”-kattaus, joka tuoksahti 20 asteen pakkasellakin kolmen parvekkeen päähän vehkeille. Molemminpuoleisen ruokakulttuurishokin jalkoihin pahiten tallautui isännöitsijä Seppo selittäessään panttomiimina järjestyssääntöjä ihmiselle, joka ei osannut mandariinin lisäksi sanoa muuta ymmärrettävää kuin ”jelou-jelou”. Ruokataistelun selkeä voitto tamilikääpiöille ja kunniamaininnat K-Marketin Riitalle sekä Toikansuon jätevedenputsarille.

Seuraavassa muutamat ihquomat sovellukset Gandhin keittiöstä.

Meal Rejected by Ethiopians-pannupaistosbakkanaali. Belgialais-hollantilais-irlantilaisen känniääliökonsultaation karu lopputulema, jossa isoon paistinpannuun on laitettu kaikki periaatteessa syötäväksi kelpaava paistumaan. Tämän aterian erikoispiirteisiin EI kuulunut maku, ulkonäkö tai ravintoarvo, mutta sitäkin enemmän ruoanlaittoon liittyvät oheistoiminnot sosiaalis-kulttuurisine ulottuvuuksineen sekä edellisten asukkaiden ylähyllylle unohtamine mausteineen. Kansainvälisen kokkipoppoon dynaamisen keittiötyöskentelyn lopputulemana voitiin olla yhtä mieltä ainoastaan ruoanlaittojuomaksi itse lähikaupan omenoista tehdyn kotiviinin soveltumattomuudesta aasialaisille vatsahapoille. Muiden osalta aterian jälkimaku lähti suusta vasta kolmannella mukilla Pub Raittisen suolapähkinöitä ja tuplamäärällä kahvikonjamiinia. Tässä touhussa opin sen, että ulkomaankielellä ruoan kehuminen on paljon helpompaa. Aivoenergian kuluessa jokaisen sanan miettimiseen erikseen, ei kapasiteettia enää riitä valehtelemisen paljastaviin mikroilmeisiin ja kaikki on kyökin tuulettamisen jälkeen tyytyväisiä, vaikka suolistossa jo pikkuhiljaa koveneva kurlurlur saa herkempipakkiset alitajuisesti pysyttelemäänkin ryntäysetäisyydellä hyyskään.

Punkkerimäen paistettu riisi. Hinta-laatu-suhde kallistui ehdottomasti hinnan puolelle, eikä ulkonäön luotaantyöntävyys kompensoinut maun vastenmielisyyttä. Pannulla paistuvan massa uhmasi termodynamiikan lakeja eikä puolen tunninkaan paistaminenkaan käynnistänyt kuivumisreaktiota. Ajoittain voimakkaan poksahtelun takia käyttöönotetun pitkävartisemmaan kauhan kahva suli L-muotoon kesken haudutusvaiheen äitille soitetun ”apuaaaaargh”-puhelun aikana. Netistä printatun ”ohjeen” mukaan viimeisenä massan päälle läiskäisty raaka kananmuna lisäsi ennestään tahmean massan limaisuutta ja tiilenpunainen väri oli puhdas vahinko, koska jostain syystä jokaisessa kuudessa (6) ostamassani kolmen (3) eri firman tonnikalapurkissa itse pääraaka-aines uiskenteli tomaattiliemessä. Hyllyttäjänperkele olikin järjestänyt rivit firmoittain eikä maun mukaan… Muuten ruoka oli klassinen esimerkki laihdutuskuuriansa aloittavan keittiökammoisen miehen käsityksestä dieettiruoasta. ”Jos ruoka maistuu hyvälle, niin se ei ole koskaan terveellistä”, valisti meitä mammankultia armeija-aikana tupamme suurtalouskokki ja oli karaten mustavyönä ulosanniltaan uskottava. Tämän mätön kohdalla pystyi sokeakin otsallaan todentamaan aterian nauttimisen hiipumista ruoan syömiseksi kasvojen muuttuessa naamaksi.

Tikka Masala. Enpä ole paskaa maistanut, joten en voi tässä yhteydessä käyttää tätä suomalaiskansallista makumittaa vertauskuvana tälle töhnälle. Rohkenen kuitenkin väittää tämän eineksen maistuvan yhtä pahalta kuin ihmisaivojen kokemusperäinen mielikuva on paskan hajusta. Ajattelimpa laihdutuskuuri-intopiukeena ostaa mätöiksi perustonnikalan sijaan jotain eksoottista ja löysinkin purkin logolla Pirkka/tonnikalaa Tikka Masala-kastikeella. Aattelin heti että bingo...tommonen kotimaisen kalatehtaan tuotehan saattaisi sopia tämmöselle herkän taiteilijavatsan omaavalle fisufoobikolle hemmetin hyvin ja paremminhan ne Suomalaisenmakuiset mätöt kessissä pysyy pitemmälläkin hölkällä. Ja boonuksena on sen jälkeen sivistyneemmänkuuloinen FB-kamuille ruokatietämyksellä leuhkiessaan, mikäli muistaa kopioida purkin kyljestä tekstin oikein päivitykseen.

Sitten eikun pikapikaa himaan ja kädet nälästä täristen edellisen päivän makaroonit mikroon ja purkki auki. Ja voi pyhä Poseidon...purkin sisällä olikin semmosta ripulipaskan väristä mömmöä jonka haju kerto kyllä nyrkkeilijällekin, ettei se dunkkis ollu Härmästä tai sen lähimailta kotoisin. Selvisi samantien googlettamalla myös, ettei ”Tikka Masala” ole mkn länsi-Suomalainen kalatehdas, vaan se on intian kieltä ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”intialaisen katukeittiön takahuoneen lattian kolmannen lakaisun rikkalapion sisällöstä tehdyllä mausteseoksella maustettu laskiämpärin sisältö mukaeksotiikka etsivälle rautavatsaiselle valkoiselle miehelle, joka ei ymmärrä ruoanlaitosta(kaan) hevosen persettä”. Ai jumalauta sitä muinaisten aikojen ihmisapinaa, joka viidakossa törmäsi kasviin nimeltä korianteri ja ajatteli notta laitampa tuota ruoan sekaan; on sillä älynväläyksellä muutamat yrjöt tässä ihmiskunnassa lennätetty...no pitihän se syödä, kun tuli eurokuuskytäjotain siitä maksettua, mutta sitten oli kauhia olo hölkälle mennessä. Kierti, vitutti ja hajun perusteella suoliston tilalla pärisi se vanha norjalainen kaksitahtikone mallia Ööögland.

Tässä oli ensimmäisenä osiona nämä eksotiikanhakuisimmat vatsanvääntimeni. Myöhemmin kerron sitten omat reseptini noihin kotimaalaisempiin pussimuusseihin, kalapuikkoihin ymv. kyökkisösseröihin. Olen myös leiponut elämäni aikana tasan kaksi kertaa, joista toisella kerralla onnistuin ikävä kyllä ihan helevetin hyvin ja jäin jossain paskakakkukisassa sijalle 11. Mutta siihen asti bonappetit!

Jännäkakkaajan mörköpäivä

”Heikoist’ hermoist’ kärsii koko ruumis” oli jotakuinkin viisainta mitä sokea isomummoni ehti vielä eläissään naama minun suuntaan sanoa. Sitä testailtiin viikonloppuna pariinkin otteeseen. Uuden uppo-oudon käyttöjärjestelmän asentaminen vanhaan XP-koneeseen ja uuden käyttisversion päivittäminen uudemmalle koneelle on aina tällaiselle näppäinkammoiselle tietokonefoobikolle karmeeta hommaa ja yhtä aikaa suoritettuna sitä vitutuksen maksimointia. Sitten kun on uskaltanut klikkailla lähes joka helevetin kysymykseen kyllä, eikä koko kylästä ole valot sammuneet, niin eikö koneen uudelleenkäynnistyttyä ole ruutu täynnä sinnetänne hitaasti liukuvia valikkoruutuja ja loogisesti avautuvia jonninjoutavia ameriikanihmeitä. Hetken kuluttua luulen ymmärtäneeni homman hienoudet ja silloinpa tietysti oikeasta ylälaidasta valuu hitaasti ikkuna ilmoittaen virustorjuntaohjelmafirmalla olevan ”jotain asiaa”. No voi jumalauta…oonko minä taas osannut näppäillä tai jättää näppäilemättä jotain enemmän tai vähemmän epäilyttävää. Suunnitteleeko joku terroristiryhmä koneellani ydinasetta, katsooko ameriikan sotilastiedustelu mun kertausharjoituskuvia vai onnitteleeko parhaillaan ”maanosan luotettavin pankki” tuhansia uusia miljonäärejä meikäläisen olkkarin nurkasta? Hetken armottoman klikkailurumban päätteeksi löysin jostain mulle ihan uudesta paikasta sen viestin, jossa luki suunnilleen notta ”Moi Mika ja tervetuloa”. Ai jumalauta, että osasivatkin nörttiketkut taas rassata kalkkeja sepelvaltimoista…

Kyllä helpotti niin, että päätin ottaa iltapäivänokoset. Juuri ennen kuin aloin vajota Höyhensaarien pehmoiseen syleilyyn, niin eikö perkele soi ovikello. Ovella seisoo aivan oudonnäköinen iso ja partainen mies hymyilemässä, eikä sano mitään. Muutaman sekunnin ehdin miettiä, että pitäneekö tuota hymypoikaa turpaan runtata ennen kuin huomasin sen kädessä huonolla suomella söperretyn lapun tyyliin ”Olen kuuro. Lahjoitatko rahaa korvalääkäriä varten?”. Sen verran minäkin juridiikasta tiedän, ettei Suomessa virallista keräyslupaa tuommoiselle lapulle kirjoiteta. Osasi kaveri kyllä lukea huulilta ja kansainvälisestä viittomakielestäni sen verran, että ymmärsi poistua tulosuuntaansa. Vaikka aakkosellisessa ammattinimekeluettelossa konstaapeli ja korvalääkäri ovat jotakuinkin peräkkäin, niin kuulemma ensimmäisen vastaanotolla oli kuulo parantunut selvästi nopeammin…hohhoijaa...