Ruoka & Ripuli Osa 14. Kolmen linjan vehnäjauho-orgasmi

Yleisön (yhden ihmisen) pyynnöstä laitan uusintana parin vuoden takaisen leipomusreseptini nyt jo tästä paakarointitraumasta osittain toipuneena. Bon Appetit ja hyvät uudet vuodet.

2-in-1-STRÖMSSIUNELMA eli PUOLIKUIVA VEHNÄJAUHOKAKKU.

Homma alko eilen, kun kävin ostamassa googlen neuvomat hakusanoihin ”helppo”, ”helpoin” ja ”idioottivarma”-kakku liittyvät jutskat lähimarketista. Varasin 100 euroa mukaan, kun en tiennyt paljon mössöt maksaa ml. alumiinivuoka, hermoröökit ja leipomiskaljat. Ylämäkeen lumessa kauppakassi kädessä rämpiessäni mietin, että onko tässä mitään järkeä ja tulin siihen tulokseen ettei ole eli tunsin löytäneeni itseni taas kerran henkisesti uudelleensyntyneenä.

Ohje käteen ja paha paakarikone käyntiin overkill-asenteella, että ollaan sitä selvitty pahemmastakin (en nyt vaan muista mistä). Nää leipomusohjeet pitäisi kirjoittaa enemmän äijälogiikalla ja selkeellä terminologialla. Säästyttäisiin monelta tulipalolta ja kansannousulta. Muuten sitä googletellaan kesken työntouhun Tikkurilan sivuilla epoksipäällyste-esitteitä ”marmoroinnin” perässä ja seistään myöhemmin tiiliskivenpehmoisen voikökkäreen kanssa miettien että miten helevetti minä tämän "vaahdotan" niiden ”muiden märkäaineiden” sekaan. Vinkkinä martoille, että ”riittävästi” on epävarmalle kauhea sana. Onneksi löyty juutuubivideo, jossa joku jamppa selitti asiat selkokielellä. Sitten mulla olikin kohta kaksi astiaa, jossa toisessa rasva-sokerilöllö ja toisessa kissanhiekka-astiaa muistuttava jauho-maitokökkäremössö. Mietin että nyt se ei Mikan keittiöön ristuksen armo loista ennenkuin noista on taikina tehty. Ja voin sanoa, että koko elämänsä voimailulajeja harrasteneelta äijältäkin alkoi jerkku loppua hartioista ennenkuin "Taikinan koostumus oli tasainen".

Sain kuitenkin ”taikinan” valmiiksi pulssin käytyä välillä reilusti kehoni maksimisuorituskyvyn yläpuolella. On muuten aika yrjöttävänolomuotoista mönjää mitä sinne muottiin piti ohjeen mukaan”vetää haarukalla niin kakku saa marmorisen kuvioinnin” (käytän teräviä teräsesineitä ainoastaan tarkoituksiin jotka ymmärrän, joten sössin sen sinne sillä isommalla lusikalla). Ja paskat... Maullahan tai hajullahan ei ole tässä vaiheessa merkitystä, koska niitä voi parannella myöhemmin. Ja möhnävuoka uuniin 175 raatiin ja venttaamaan. Kypsymisprosessin aikana ehdin keittää (ja juoda) kahvit, vetää pari hermoröökiä ja toppuutella naapurin sotaveteraania joka meinasi kiivetä katolle lumia kolailemaan. Sitten kyökkiin, tuotos ulos uunista sekä hetken jäähdyttyä poies muotista puoliväkisin armeijan kurssipuukolla kinkottamalla (eipä arvannut tapporauta mihin hommaan vielä joskus joutuu) ja pikkuisen vasaralla naputtelemalla. Kakku pihalle ja jäähtymisprosessin aikana korjasin peilikaapin saranat, poltin useita savukkeita sekä kuuntelin tunnin kakunkoristelumotivointimusiikkina Rammsteinia (luurien kanssa täysillä).

Ja sitten alko freestyle-osuus joka vedettiin pelkästään mututuntumien ohjastamana. Aluksi päätin leikata kakun puukolla vaakatasossa kolmeen osaan. Jääkaapilla raakkasin kakun kostutusaineista pois maidon, piimän, keskikaljan ja vissyveden. Päätin löträtä alimpaan kerrokseen energiajuomaa/kokista, keskimmäiseen hedelmämehua ja ylimpään en mitään. Vakaana aikomuksena luoda stömssimäisen kolmiulotteinen makuelämys. Ylin kerros edustaisi niitä eläkkeellelähtö-/hautajais-/rippijuhlatilaisuuksia, joiden pakollista kuivakakkua ei kukaan tunnusta tilanneensa. Toinen kerros piristävähkönmairea ”torstai-iltapäivä toimistolla”-maku huipentuen alimman kerroksen energiseen makuorgasmiin, joka saa verenkierron elpymään, pyyhkii pilvet taivaalta ja palauttaa uskon jumaliin. Kakun väliin lähikaupan niksipirkka-Seija suosittelemaa punaista hilloa ja päälle juurivatkattu kuohukermavaahto, jonka muotoilin pitkällä leipäveitsellä. Viimeisenä vaiheena kakku ulos jäähtymään, jotta kermavaahto saa rauhassa hyytyä muotoonsa ennen valokuvausta. Ta-daa. Homma hoidettu ja still alive.

No nyt on sitten leivottu sen ensimmäisen ja viimeisen kerran ja voin vakuuttaa käsi millä tahansa pyhällä kirjalla ettei tule toistumaan, oli sen verran traumaattinen kokemus. Tosse nyt on tuoreessa kuvassa: kakku ja mun keklu. Eli jos tarvitsette perhejuhliinne jotain elämää suurempaa leipomusta, niin älkää mulle soitelko,,,

moi.

Ruoka & Ripuli Osa 13. Jouluevankeljumia tortuin ja piparein

Leipasin sukulaiselle lahjaksi puolitoista kiloa jouluiloa, vaikka homman nätisti käskenyt ihminen ihan koko elämänkaareni läheltä nähneenä harvinaisen hyvin tiesi lapsuuteni pipottamopoilun aktivoiman ADD:n ottavan heti ohjat handujen koskiessa jauhoihin tai taikinoihin…kuten kuvasta näkyy.

Taikinan kauliminen on ehkä v****maisinta hommaa mitä ihminen voi joutua keittiössä tekemään. Heti kun saa sössittyä koko keittiön tasaisen valkoiseksi oikeasti siihen hommaan tarkoitetulla jauholla ja se ruskee joulumöhnä alkaa liikkua kaulimen alla suunnilleen haluttuun suuntaan, niin eikö jumalauta olohuoneeseen unohtunut puhelin ala soida. Heti myyntipuheen päätyttyä huomaat kaulimen olevan edelleen siinä toisessa kädessä ja siihen jo aiemmin takertuneen taikinan loppuosan keskellä keittiön lattiaa, jossa kaksi kissaa vetää sitä innolla naamaansa kiittäen makuelämyksestä viimeistään huomenna taas rennosti ripuloiden. Onneksi punttisalilla painomittoihin perehtynyt allekirjoittanut ostaa perinteisesti tietämättään tarvikkeet koko komppanialle, joten eipä loppunut taikina kesken tälläkään kertaa. Loppuosan kaulintahommista vanha karatejyrä hoiteli kämmensyrjällä mätkimällä, koska tunnetusti uuni oikaisee taikinarutut ja hävittää mausta swartsvegan.

Sitten olikin vuorossa homman toiseksi vähä-älyisin vaihe eli takinan erottelu muotin sisä ja ulkopuoliseen osaan sekä välitöhnän poisto. No minen prkl lähde niitten läkkipeltihäkkyröiden kanssa pelleilemään, varsinkin kun olin epähuomiossa ostanut rajamarketista jotain semmosia pieniä lasten tai naisten käyttöön tarkoitettuja muottimalleja, jonka kokosilla piparkakuilla ei aikamiehen makeennälkä kahveepöydässä mihkään lähde. Teinkin sitten jokaisesta levystä yhden piparin ja tökin niihini muoteilla erilaisia kuvioita kehittäen samalla miehekkään psykedeelisen jouluelämäntarinani siltä varalta että joku olisi taas alkanut vetää liaan syvään henkeä lopputulokset nähtyään. Eikä pitäny ollakkaan helppo homma.

Vasemman ylälaidan hieman mustunut piparkakku kuvaa aito-Hallikkalalaista sodassa palaneen skuutsin tilalle istutettua kuusikkoa, jonka pehmeä oksisto hellästi syleillen hidasti räksänpesältä putoamiskiihtyvyydellä poistuvaa pikkutartsania. Oikean ylälaidan possukuviopiparin nimi on “Valtosen sikala”, josta tuoksuetäisyydellä sijaitsi ala-asteen koulubussipysäkkini. Armeijan sukellustestissä pärjäsi loistavasti, kun osasi valmiiksi hengittää altaan päästä-päähän ainoastaan ulospäin. Toisen rivin vasemman paakaroinnin nimi on “Punkkerikadun vappu malli -96”, eikä siitä sen enempää. Toisen rivin oikeanpuoleinen jämätaikinaluomus kuvaa sitä pyrstötähteä, jolla Jeesus saapui muistaakseni jouluyönä Jerusalemiin itämaan tietäjien luo tjsp.

Noiden kahden alimman tortun eri väri johtuu siitä, että jostain ihmeen syystä Imatralaisessa elintarvikeliikkeessä torttutaikinat oli laitettu samaan kylmäkaappiin ja kiireessä kaapattuna alin laatikko olikin torttutaikinaa. Tein niistä sitten luumutäytteisen joulusian sekä suomineidon. Näiden välinen aasinsilta tuli liian pitkäksi tähän tarinaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin.

Tämän jouluähellyksen jälkeen pirautan ylelle ja pyydän soittamaan porilaisten marssin. Moi.

Usko, toivo ja raikkaus

Kyllä meinasi mennä taas aamulla usko ja toivo sitä äärimmäistä raikkautta tavoitellessa. Oraalisesti nautituissa kemikaaleissa kun on se hyvä puoli, että joka päivä ne opettaa jotain uutta ja ihmeellistä sekä kasvattaa kipukynnystä varsinkin silloin kun ei ole aikaa ja/tai/eikä taittokykyä lukea niitä painokoneen pienimmillä fonteilla etikettiin painettuja mitälie annosteluohjeita tai kieltojä myydä tätä myrkkyä lapsenikäisille tai 9 kk pippelimyrkytyksestä kärsiville naisihmisille.

Edellisillan pesuvatin kokoisen valkosipulipitsan jälkeen hönkäilin hetken aikaa hyyskässä peilikuvalleni ja tulin siihen tulokseen että Pepsodentin taikavoiman hiipumiselle työkavereiden huumorintajuttomuus on kehno jatke, silloin kun pikkujouluista on kulunut alle kaksi viikkoa. Varsinkin automaation ihmemaasta hankitulla ilmastointilaitteella varustetussa tuuletusikkunattomassa toimistossa, joka tietokoneohjauksella jaksaa pyörittää yhtä pienenpientä pieraisua viisi minuuttia toimiston jokaikisen nenän kautta. Kuulemma.

Kaivelin sitten kaaostunnelmaa välttääkseni peili(kemikaali)kaappini perältä halpahalliraikastimien ja muiden lahjaksi saatujen rotanmyrkkyjen takaa vanhan kunnon Illodin-pullon, jonka pölypinnoituksesta päätellen olin ostanut muinoin liitukaudella Viipurilaisesta berjoshkasta siitä maasta jossa viralllisen politiikan mukaan siihen aikaan viljakin kasvoi nopeammin ja skeida tuoksui pihlajoilta Uralin. Käyttöohjeen ensimmäisen rivin 5 – 10 tippaa/lasi tuntui kovin vaatimattomalta raavaalle aikamiehelle, joten kinkutin kynnellä muovilärpyskän pullon suulta, kaadoin lasiin kunnon satsin ja vedin puoliraakana lärviin. Tässä vaiheessa kipureseptorit ymmärsivät aivoja nopeammin että tämä raikkaus on nyt poistettava ääntä nopeammin jotain kautta pois kehoni sisätiloista ja suun ollessa tiukasti purskutusasennossa valikoitui refleksinomaisessa suuvesitsunamissa poistumisreitiksi nenäontelot eli tulipa tehtyä sekunnin sadasosassa elämäni kivuliain nenänniisto. Olisin varmaan sillä hetkellä tuntenut oloni tosi älykkääksi, mutta onneksi kehoni sisäinen itsepuolustusmekanismi kulutti kaiken jäljellä olevan aivokapasiteetin tasapainon ylläpitämiseen.

Työmatkalla oli sitten aika aatelinen olo, kun piti kävellä nokka aavistuksen koholla kivuttoman hapenkulun helpottamiseksi. Tässä asennossa oli toisaalta ongelmana poolopaidan kaulus, joka hipaistessaan aataminomenaa käynnisti minuutin välein hillittömän yskäkohtauksen. Naama punaisena rykiessä entisen alakesoilin kohdalla vastaan horjuneet tenumaan röllipeikot nostivat kassitonta handuaan ja sanovat terve luullen ilmeisesti raneksi koska olen kuulemma hieman samannäköinen sen värisenä. Olisin hyvin tullut loppuelämäni toimeen ilman tätäkin tiedon kultajyvää.

Iltapäivällä alkoi kyynelehtiminen olla perustyöpäivän normaalirajoissa ja silmien sivuttaisliike kattoi jo melkein koko sektorin. Saas nähdä milloin hajuaisti palaa ennalleen….moi.

Ruoka & Ripuli Osa 12. Ärköön megahelpotettu paluu

Meille jokaiselle tulee joskus eteen se ohimenevä onnenhetki jossa oman mielen titanic saapuu new yorkin satamaan, perse löpsähtää juuri uudelleenavatun luumäen ufokahvilan restauroituun retropenkkiin tai kilpamoottoripyörien ensimmäinen huumaavasti muriseva gladiaattorijono ohittaa oman katsomopenkin imatralaisella katuasfaltilla 30 vuoden odotuksen jälkeen. Semmoinen hetki jonka merkkaat pysyvästi elämäsi seinäkalenteriin kultaisella nastalla. Joku niin pelkkää hunajaa mielihyväkeskukseesi purkittava aikajatkumo, jota et ikinä enää uskonut kohdallesi osuvan.

Tämmöinen hetki osui kuitenkin kohdalleni valintatalossa väistäessäni keskelle käytävää pinottua tarjouslimskapinoa. Katseen osuessa kylmäkaapin oveen, tiesin näkeväni jotain suomalaista elämäntapaa pysyvästi muuttavaa antieliksiiriä. Jumalauta ruskeeta kastiketta valmiina purkissa!! Ei tartte kuin löräyttää valmisminkätahansa päälle, niin johan on seitkytluvun ruokapöytäangsti minuutissa valmis ja "tuu Mika syömään"-huuto palaa painajaisiin. Nyt kaikki muut paitsi minä sanoo että mitäs ihmeellistä tuossa nyt on,  mutta on siinä jotain elämää suurempaa kaikille ruoanlaittoa vain maksimissaan läheltä nähneille (ja muille meidän suvun miehille pl. iskämies). Helppoa oli jo se opiskeluajan loppuvaiheessa siwan hyllylle ilmestynyt ihmejauho, johon riitti pelkkä veden löträys jauhon sekaan ja lämmitys, mutta tämä purkkiärkoo on vielä yksi jättiaskel kohti ikuista onnea suomimiehen keittiövallankumouksessa.

Nyt ei enää paskanmakua voi perustella halvalla hinnalla eikä valmistusprosessin mahdottomuudella, koska ärkoon litrahinta on reilusti ”opiskelijoille ja lemmikeille”-hyllyn oranssilappujen yläpuolella ja mikroaaltouunin kahta nappulaa osaa melkein käyttää kuka tahansa mamman pikku talttahammas tai muu vastaava teekkarifuksi. Ennen vastaavan pakkonautinnon aikaansaaminen vaati reilun tunnin ahkeroinnin lisäksi valmiiksi tyhjän lompsan, sylillisen koivuhalkoja, valurautapannun, voiköntsän, pari kourallista vehnäjauhoa, ämpärillisen kampikaivovettä punaisella muovikauhalla sekä helevetinmoisen nälän. Ja mustapippureita kiroilutriggeriksi faijan omien ikenien ja feikkileegojen väliin. ”Äääläffpoikapefrkelesiinäirfvistele”-örinään vakiovastauksena ”ai MINÄ vai?”, eikä taakse poistu-proseduuria ei tarvinnut enää intissä opiskella.

Ruskean kastikkeen talviversion teko alkoi rakkaalla 70-luvulla sillä, kun ukko laittoi porstuassa karvahatun päähän, katso ikkunasta pihalle, lausui ukkosenjumalan nimen kerran tai kaksi, otti ovensuusta jotain auttavasti lumentekoon sopivaa kättä pitempää ja lähti huhkimaan uraa pihan pahki halkoliiterille. Siihen aikaan oli hangetkin miehenmittaisia ainakin hien määrällä/hajulla mitaten. Pilkko siellä sitten sen mitä tarttes tai jakso ja hoiperteli puolta kapeampaa polkua pitkin tupaan. Palasi sitten takasin pihalle, laittoi perälevyn valmetin hanuriin ja aurasi pihan. Koska v*tutti.

Ruskean kastikkeen helmeily mielen horisontissa saapui työn sankari tupaan, jossa henki höyrysi enää aavistuksen verran ulkoilmaa vähemmin…koska koirat oli luulleet valmettia lempparisukulaisensa pulla—eeron kuplavolkkariksi ja rynnänneet ovet avaten pihalle vastaan päästäen pakkasen sisään ja itsensä ulos. Eikun sanomalehteä hellan klapien alle, ensimmäiset savut sisäilmasta impaten keuhkoihin ja vasta toisella tikulla piippuun torppaa lämmittämään. Tässä vaiheessa alkoi olla hiilimonoksidihallut ja fasiliteetit siinä kondiksessa, että voi jo melkein aloittaa vehnäsen ruskistelun paitsi että vodat loppu sinkkiämpäristä ja juoksevan veden määritelmälle raja-arvot asetti jäisellä polulla lipsuvien neljänelosten kontiobuutsien pohjakuvioiden mataluus. Muutaman kerran veti urhea ämpärimies pompulla pihapensaasta suuntaan tai toiseen, mutta edellisten hakukertojen polulle jäätyneet loiskeet pidättivät kielen keskellä suuta ja hakuäijän kyynerpään varassa kyljellään. En ymmärrä miksi jokaisella pihalla piti yleensäkään olla se pieniä valkoisia kukkaisia änkeevä pensas, jonka kukat haisivat kuselta aina kevään hehkeimmät viikot. Onneksi hajun peitti itätuulien neuvostoliittolaisella raikkaudella kilometrin päässä sijaitseva sellutehdas piikkilangan tuolla puolen. Myöhästynyt spasiiba molemmista. 

Noh saatuaan ämpärit sisälle alkoikin ruskean kastikkeen tekoprojekti olla about puolivälissä energiankulutuksella mitattuna ja tunnin mittaisen hientäyteisen kädenkäänteen jälkeen ehta arkimättö valmis. Mikäli oli muistanut keittää ne perunat. Energiatase oli kastikkeen syönnin jälkeen plusmiinusnolla, koska niinkin pienelle pannulle saatiin sen ajan resepteillä taiottua kaloreita yhden puttepossun läskien verran. Ja se maaginen ruskea väri mustine pilkkuineen saatiin pelkällä kärventämisellä, mikä ei ole seuraavalta polvelta vielä kertaakaan onnistunut. Ruskean värin taikominen sinapilla harmaamömmöön on osoittautunut yhtä huonoksi ideaksi kuin seuraavan miespolven kaikki muukin näennäisesti aktiivinen oleskelu ruonlaittovälineiden välittömässä läheisyydessä. Soijakastikkeella värjääminen taas tuntuu fuskaamiselta, mutta toimii kuin veeärrän vessa ja saa tuon jumalanhylkäämän ruoanlisäkkeen maistumaan mäntysuovalla lantratulle löpölle.

Tuossa lyhyt selitys sille, miksi minun maailma ei tule enää koskaan palaamaan entiselleen. Minä jään nyt odottamaan, että kuka keksii valmiiksi keitetyt kuoriperunat, valmiiksivoidellun ruisleivän ja valmiiiksi juomalasiin purkitetun maidon.

Lähtöjumpan hitachilainen takakeno

Minä olen rakastanut japanialaisia erittäin vähän siitä lähtien kun imatran kuvaputkitehtaan konkkaan sössivät, eikä eilinen töistälähtö suhteitamme juuri lähentänyt. Sen verran rankasti taas rykäs. Keski-ikäisen miehen kroppa on semmonen luomakunnan ihme, että mikä tahansa alle sekunnin kestävä mihin suuntaan tahansa liikkuva ennalta suunnittelematon yksittäinen liike/liikesarja herättää kaikki ruhon kipureseptorit laulamaan falsetissa elämänkirjani lukua "urheiluperseilyni oppivuosikymmenet karatesta kravmagaan".

En tiedä miten paljon eroavat toisistaan suomalaiset ja japanialaiset korvakäytävät, mutta erään nimeltämainitsemattoman elektroniikkaromunlevittäjäfirman kuuntelunapit on niin nipponisti muotoillut ettei ne kestä suomijorman kukkakaaleissa pienenpientä 100 kilon hölkänlyllerrystä yhtä korttelinväliä, mutta työhuoneen kusellelähtökiihdytyksessä ne betonoituu automaattisesti niin tiukasti vaikun sekaan jotta niitten varassa pystyisi roikkumaan pelkkien mökäpiuhojen varassa vaikka puun oksalta. Ainakin silloin kun piuhan toinen pää on riittävän tiukasti kiinni tietokoneessa tai muussa riittävän painavassa liikkumattomassa vastapainossa. Siinä olisi saattanut heikompiherttaisen sittapöksyn hyyskäreissuntarve kadota jo askeleella numero 3, mutta onneksi vanhan karatejyrän kankut on edelleen ruostumatonta terästä ja hermot lehmämäisen lauhkeat.

Tunnin mittaisen virtuaalipuhelun aikana unohtui maailma ympäriltä ja vaikkunapit korvakäytävässä siinä määrin, että tietokoneen näytöllä sosiaalisesti hymyilevän virtuaalimikan huomiotaherättämättömän hallittu sivullepoistuminen kamerakuvasta päättyi edellämainitunlaiseen alaselkäjumppaan kamerakuvan seuratessa tietokoneen liikettä yhdessä siellä jossakin ihmettelevän virtuaaliyleisön kanssa. Kokemusperäisenä tietona voin kertoa, että me korvasaundikarkki kuullosti päänsisäisesti nautittuna shamppanjalekan tuplapoksahdukselta ja ulkoisesti kun olisi saanut samasta lekasta molemmalle mikkihiirelle yhtäaikaa. En lähde suoralta kädeltä arvioimaan miltä ex-temporeena tekemäni duunijumppaliikkeet näyttivät, mutta ilmeistä päätellen olivat bästatittaret nähneet elämänsä aikana joskus esteettisempääkin kehonliikettä. Ja pikkujouluissamme vähemmän juoneet jonkun muun kuin minän suorittamana.

Ei ole virtuaalimaailma tämmöisen retromaailmaansa juuttuneen suomiäijän hommia…miehen, joka lapsuusvuotensa luuli sanan edistys tarkoittavan kauppa-auton kylmähyllyä.

moi.

Kissahemmon oudohko aamutuima

No nyt tiedän senkin. Että ihmisen voi herättää hiljaisuuskin. Klo. 4.30. Ei putoile esineet lattialle. Ei rapsuta kukaan mitään eikä missään. Ei tallo karvaiset eläimenkoivet mielenosoituksellisesti jalkojen/rintakehän/naaman yli. Ei kuulu sähinä, murina tai paininjytke + irtotavaroiden kilinkolit. Ei leijaile suomenkielestä puuttuvan raikkauden määritelmän vastakohtasanalla kissattomalle selitettävät kaasunhajut. Ei telepatioi painajaista alitajuntaan jostain pimeyden seasta The Tuijotus. Ei rallata kahden tassun konekiväärisimulaattori tuuletusikkunan ulkopeltiin. 

Pelkkä hiljaisuus…puoli tuntia…nousen ylös tarkistamaan notta mikä nyt vain löytääkseni pölhöduon pesukoneen edestä vetämästä unta kuuppaan. Se ainut kerta kun kissat olisi antaneet nukkua ihmisen unet nih orja käy herättämässä pomot. Hiljaisuuden toivossa inkkarihiivintää takaisin pehkuihin ja kohta aamufiiliksen normalisoi roima kissanhiekan rapina patterin väliin ja hajua nopeampi singahdus jutskakauhalle.

Pitäisiköhän minun alkaa jo huolestua jostakin?

Ground Zero of The V*tutus

Suomalaismiehen vitutuksen vuosikierto kulkee aatosta aattoon henkimaailmaa sykähdyttävien antiorgasmien sijoittuessa hetkeen ennen päätapahtumaa sekä dagenefteriin. On mummojen väistely jouluaaton megajonossa vain se yksi unohtunut kaardemummaputkilo kädessä ja tapaninpäivän rasvahöyryinen koomahorkka. On vapunaaton teekkariyrjöiset bulkkivitsit ja vapunpäivän kalpeiden kommunistien utopiapuheet räntäsateessa. On kakanhajuisten ammattilaisten hikoilema alkonjono ja keskikesän pisin telttapäivä kokkoineen myös räntäsateessa. On postin taas kerran kadottamat linnanjuhlakutsut ja vuoden ensihetken tuskissa kärventelevät terveyskeskuksen kahdeksansormiset ilotulitekykloopit. 

Ja sitten on se suurin ja kaunein…se hetki kun autorekisterikeskuksen kutsu käy ja kanssa valkean rautahepon käy sarjakämmääjän tie kohti Valhallan suuria saleja. Eli autonkatsastus. Ei ole suklaakalentereita tätä varten ei. Eikä mitään muutakaan mikä odotuksen tuskaa helpottaisi.

Tänäkin vuonna istuin taas kerran katsastuspäivän aattona keittiön pöydän ääressä pohtimassa sitä ikuisuuskysymystä, että miten kaukana mahtaakaan sijaita se palmu, jonka alle olisin makoilemaan päässyt tämän kyyneleitteni tuhrimaan autokorjaamon kuittilappuun kirjoitettua numerosarjaa vastaavalla määrällä euroopan tuohta. Fordin jarrut kun jaksoivat edellisestä katsastuksesta toimia yksitoista ja puoli kuukautta moitteettomasti, mutta kaksi päivää katsastusajantilauksen jälkeen ei menoa enää hidastanutkaan kuin ilmanvastus + Tahko Pihkalalta viety 100 vuotta vanha loppusuoran irvistyksen Suomen Ennätys. 

Itse katsastusasemalla kahvia ryystäessä muistelin miten kauas asiakaspalvelussa on tultu niiden 80-luvun aikojen, jolloin tervehdyskyvytön rasvamontussa äitinsä kanssa asuva suikkapäinen virka-apina osasi taitavasti peittää kaikki inhimilliset piirteensä muristessaan hylkäyksen syyn. Paljon mukavampaa kuulla sama sanoma tuore Saludon maku suussa. Mondeoon oli ilmeisesti tarttunut omistajansa kiero huumorintaju ja sen tietokone oli kertonut katsastusaseman kollegalle olevansa foordin sijasta kaksikyttyräinen kameli nimeltä Gunga Ding, joka töräyttää pakokaasut sylinterin sijaan Saharan autiomaahan. Ai jumalauta taas. Eikun kiitos katsastushemmolle ja turboboostilla tien yli korjaamolle, jossa asiakasvastaava jo ovelta tervehti että ”No MOI, mites Mondeo”! Minä siihen notta nyt sillä on päässä vikaa ja mie tuun huomenna hakeen terve. Prkl.

Liikuttuneena jätti Mika-Michael Knight rakkaan KITT-mondeonsa puhumaan keinoälyllään lisää datakakkaa tuhannen euron tuntipalkkalaisille. Olo muuttuikin vähin äänin ritariässästä teräsmiehen kautta haroldlloydiksi, koska katsastusaseman Mokkamaisterin duunaaman kryptoniitin plasebovaikutus kesti ainoastaan työpaikalle asti ja edellisiltapäivänä vaihdettua salasanaa arvaillessa tulin kolmannen virhelyönnin jälkeen kovin onnelliseksi kun kone käski ottaa yhteyttä ihan uuteen ihmiseen elämässäni nimeltä järjestelmänvalvoja. Toinen kerta tunnin sisällä, kun tietokone runttaa turpaan ja boottaa itsetunnon luvunlaskuun.

Tämä oli sitten se hetki. Istua työpaikan hiljaisessa toimistohuoneessa toimimattoman tietokoneen kanssa odottaen ”vapauttavaa” soittoa autokorjaamon jampoilta. Se…vuotuinen…ultra…vitutuksen…mustaakin…mustempi…sudenhetki. Tilannetta ei yhtään heikentänyt edes työkaverin toteamus, että ruokapaikassa on tänään niitä iiiihania Saimaan muikkuja, joita minä en syöttäisi edes takapihani kompostille. 

Semmonen puuhaperjantai. Se jokamiehen ikioma The Katsastuspäivä.

Maanantaisukan lirskislärskis Assalta electroluxiin

”Höööörrps...sano Mikan vintagekenkä kun se äsken aamujunalle juostessa jalkansa veeärrän pihalammikossa dippasi. Aijaijai miten mukava työpäivä onkaan edessä syksyisessä pääkaupunnissamme kenkä raikasta sadevettä täynnä ja koppa muutenkin maanantaimoodissa.” 

Tällä tavalla päivitin tänä naamantaiaamuna klo. 7.01 facebookkiani uuden työviikon ottaessa luulot pois jo alkukiihdytyksessä. On se aika jännä miten tehokkaasti noinkin ohut kangaskerros ja vanha suomalainen nahkakenkä pitää jalan (ja mielen) niljakkaana koko päivän. Rautatieasemalta kokouspaikalle kiiruhtaessa ehdin jo hetken pohtia, että pitäisiköhän tuolla kuivalla jalallakin astua johonkin lätäkköön jotta pysyisi etenemisen saundit balanssissa lirskahduksen kuuluessa joka toisen askeleen sijaan rytmikkäämmin myös toisesta kengästä. 

Kokouspaikalla sitten tuo pelottava märkäkenkä-syndrooma iski koko kauheudessaan ja muiden puhuessa asiaa oli meikämannen pakko laittaa puheen muodostamisessa autopilotti päälle, koska muutenkin maanantaiaamuna normaalia vaatimattomampi aivokapasiteetti pystyi hienojen powerpoint-esitysten sijaan keskittymään vain omaan oikeaan kenkään. Näkeehän sen sitten keskiviikkona muitten muistiinpanoista, mitä tuli maanantaina paikanpäällä sanottua. 

Kotimatkalla oli paikkavaraus tietysti siinä ikkunanpuolella, jotta varmasti sai märkäsukka varpaineen muumioitua patterin vieressä hapettomasti viimeisen kahden tunnin aikana hajutasoltaan yhden asteen järkyttävästä karmeampaan. Ulkonäöltään tuo kaiken kokenut urhea vaatekappale näytti Tutankhamonin haudasta nostetulta ja käveli jo melkein itsekseen tuulikaapista pesukoneeseen kohti Bio-Luvilin hellää suuteloa.

Näin reippaasti se pitää työviikko aloittaa…niih…Flunssaa odotellessa moi.

Ruoka & Ripuli Osa 11. Kantoninkarjalaista tuliperseilyä

Ajattelimpa taas suurena ruoan ystävänä lähteä etsimään kulinaristista sieluani makujen maailmasta slaavikyykkyistä eksotiikkaa tihkuvasta isokristiinasta. Koska edelliskertaisen syö-mitä-kiinni-saat-intialaismenuun pikainen kaasuuntuminen aiheutti rullaportaissa pieraistessa kaaokseen, niin turvallisuussyistä valitsin sitten tällä kertaa toisen miljardimaan ääneen luettuna ovikellotehtaan tuoteluettelolta kuullostavan menuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut amerikanmömmöillä manipuljattu burgeri tai kolmantena joku himalajalainen vegepelleilty puhveli tjsp. ymmärryksenylitys.

Ravintolaan olikin lisätty edelliskäyntini jälkeen hinnankorotuksen lisäksi pari muutakin ylläripylläriä. Koska perussuomimiehenä ohitan sushipöydän vain suun kautta hengittäen, niin ovelat kiinalaiset olivatkin tällä kertaa hämäyksen vuoksi laittaneet suomessa kalaksi luokiteltavan lohen lehmä- ja sikaruokien väliin eli pitihän siitäkin sitten yhdet kalahöyryt muodon vuoksi käydä imppaamassa notta sai värin pois naamasta. Yööörgh. Toisena uutuutena minun suolistossa suoraan yrjöksi muuttuvista ruokalajeista oli karjalanpaistin kiinalainen versio nimeltä Hong Shao. Oioioioi.

Muuten ruoka oli toimivan maittavaa ja meininki perisuomalaista pöllötarhan noutopöytämulkoilua. Päivän pokeritestinä viereisen pöydän vanhemmanpuoleinen herrasmies selitti frouvalleen hakeneensa kalapöydän vierestä pullollisen ”tätä tummaa juomaa”, kaatoi sitä kuppiin ja veti sitten puoli lasillista naamaansa kiinalaista soijakastiketta. Oma Suomen Punaisen Ristin EA-1 on suoritettu tekun aikana eli onneksi ei partajamppa tarvinnut sen paukun jälkeen sydänhierontaa, mutta sen muijan nolouden olisi nähnyt sokeakin otsallaan. Kiva tajuta etten ollutkaan verkkareissani sillä hetkellä sen baarin juntein ukko. Toisessa pöydässä lastentuolissa istunut pikkusälli ehti laappia äiteen hakiessa servettejä iskän lautaselta samaa tummaa juomaa kourallisen kaljuunsa ja äiti totesi iskälle pöytään tullessa hetkeksi väijyssä herpaantuneelle miehelleen vain herttaisesti notta ”voivittusunkanssas”.  Hyvä perusveteläkarjalainen ravintolameininki, josta on keskieurooppaan matkaa vielä valovuosi.

Muuten taas ne perusvirheet, kun ties monnenko kerran unohtaa kipuärsykkeen liikkuvan ajatusta nopeammin ja lauseen ”ei tätä kun vähän laittaa…” keskeyttää nopea ylösnousu. Muuten epäilen että se kiinalaisten chilimössö on pelkkää v*ttuilua, jolla ne päivällä polttaa kielen ja mielen sekä aamulla perskarvat. Onneksi ne oli älynneet laittaa jälkiruoaksi mansikkajukurttia, jotta pystyi lähtiessä sanoo tönkkökielellä irvistelemättä tarjoilijatytölle ”khiitosh”.

Aamun hanurikonsertossa taitaakin sitten sointua taas ne hyvin herkänsavuiset mollisoinnut. Ja täysillä tietysti. Bon Appetit.

Junajuoksua Mömmölän pahki

Kaikkitietävässä Wikipediassa luki että ”Kaikilla kehittyneemmillä lajeilla on sydän”. Tämän asian havaitsin konkreettisesti perjantaina ohittaessani täysillä juosten ne kaksi kivimiestä, jotka tylysti aina toivottavat tervemenneeksi aikatauluttoman junttipojan takaisin landelle. Kylläpä osaa olla kuntouttavia tällaiselle lähieksotiikasta nauttivalle retromiehelle nämä työreissut syyskalseassa perjantaihaipissaan mömmöilevässä pääkaupungissamme. Hyvä että olin siitä edellisperjantain reissusta henkisesti suhtkoht järkeväämuistuttavien joukkoon aivoni parannellut, niin eikö tietysti käsky käynyt takaisin bullshittailemaan pääkallopaikalle muille jaabadaabamiehille. 

Helsingin juna-juoksu-juna-halpamatkat menee periaatteessa aina samalla kaavastolla: liian myöhäinen herääminen, kaljukahvi pikana, täysivauhtijuoksua asemalle, kaksi tuntia unta kuulaan ja herääminen Pasilassa omaan kuorsaukseen sekä sylkinoron valumiseen poskea pitkin asiaa arvostavan yleisön edessä. Paikanpäällä juoksu kokouspaikalle, kuuden tunnin istuminen sontaa jauhaen ja toinen spurtti täysillä takaisin assalle. Tällä kertaa loppujuoksun eksotiikka lisäsi peruselintoimintoja vilkkaamman aineenvaihdunnan käynnistänyt viimeisen kahvitauon voisilmäpulla, jonka monityydyttämättömät rasvahapot poistuivat roisisti päristen nimikaimastaan kaasumuodossa kilometrin mittaisena ilmanlaatuongelmana. Askeltiheyden funktiona katoavan ajantajun seurauksena oman elämänsä astronautin saapumisaika asemalaiturille olikin 10 minuuttia laskettua aikaisempi ja jätti riittävästi aikaa kuunnella pätkä viereen röökaamaan saapuneen viirupöllön näköisen keski-ikäisen kemikaali-alin elämäntarinaa. 

Humalluttavan hienon tarinan kaveri kertoi äitinsä Toshiba-läppäristä, johon oli asentanut Ubuntun, joka pyÄritti hyvin sitä rallipeliä, jossa oli se keskimoottorinen Audi, jota se Toivosen Henrikin ajoi ennen kuolemaansa mutta entisenä moottoriurheilijana hän toki valitsi pelistä sen takatuupparisubarun, mitä hänen oman kokemuksensa mukaan sai ohjailla ihan suorallakin tiellä näin (ratinkääntöpantomiimi kädet suorana ööönöön-imitaatiolla). Neuvoi vielä katsomaan juutuubista sen Monacon aika-ajon vuodelta 1992, koska Ayrton Senna oli ainoa ajaja joka joka solullaan oli moottoriurheilija ja muutenkin hieno mies. Lähtiessään vielä läpsäisi olkapäälle ja kehui minun olevan helevetin mukava juttukaveri, vaikken koko purkauksen aikana ehtinyt sanoa muuta kuin yhden kerran ”vai semmosta”. 

Junaan päästyäni saikin sitten hengähtää. Tikkurilaan asti, josta kyytiin nousi pienehkö herrasmies pitkässä mustassa palttoosaan, päässään harmaa tötterövillahattu. Koko loppumatkan kaveri käveli junaa eestaas lukien ääneen penkinnumeroita ja kiroten välillä hiljaa ikkunanpuoleisia parittomia numeroita naisen sukupuolielimen tutummalla aggressiivimuodolla. No kaveri oli ”hieman” päissään ja muuten vaarattoman oloinen (kokoinen), mutta pidin kuitenkin varmuuden vuoksi matkan ajan läppärin laukussa ja kädet poissa taskusta miettien notta mitähän vielä.

No se mitähän vielä paljastuikin sitten Lappeenrannan asemapihalla junasta poispyrkiessä, kun sitä vihreetä nappia painamalla ei junavaunun kaksitoista seesam auennutkaan. Oven ULKOpuolelta naiskonnari huuteli, että siinä on varmaan joku sähkövika ja poistui samalla ikkunan kapeasta näkösektorista kulkusuunnassa vasempaan. No thänk juu asiakaspalvelusta. Siinä vaiheessa kiinnosti ihan yhtä vähän mikä siinä ovessa on vikana, kuin mahdollinen Imatran keikka joten singahdin edessä kahvivaunuun lyllertävän mummoarmeijan perässä vaunun 13 läpi ja ensimmäisestä avoimesta raosta ulos. Oli vähällä etten polvistunut maahan ja suudellut Lappeenrannan maaperää kiittäen veeärrää siitä että päästi alennuslippulaisenkin vaunusta ulos. Huhhuh.

Ensi viikolla olisi vielä yksi vastaava keikka, mutta en ole varma kestääkö henkinen kantti kolmatta peräkkäistä veeärrän elämysmatkaa eli yritän mennä tällä kertaa vähemmän stressaavasti paikalle vain bittivirassa kelluen. moi.

Muminapalvelua mumisijalle

Matkustin perjantaina Helsinkiin erään nimeltämainitsemattoman rautatieyhtiön kyydissä ja täytyy myöntää, että nyt heidän asiakaspalvelukonseptinsa alkaa olla hiottu meikäläisenkin psyykkeelle sopivaksi. Kun normaalisti jo alkukiihdytyksen aikana konduktööri alkaa kertoa raikkaalla suomen kielellä että tänään ollaan myöhässä koska on liian huono/hyvä sää taikka radalla on lehtiä/lunta/liito-oravia tmv. matkanteon hidastusvitukkeita, niin tällä kertaa pahoittelukuulutuksen hoitikin Qo'noS-planeetan klingoni kielellä tlhIngan Hol puolen minuutin paapatuksella tyyliin ”Arvois…matk...olem..krraaahhh…myöhässä koska…tttssssihhhh….saap…mut…pahoittelemme viiv….boristahkorilof…kröhöm…Kouvolassa.” Selkeähkö kuulutus toistettiin vielä pari kertaa, mutta puheen miltei ymmärrettävän osan saundit peitti niillä kertaa alleen ilmastointilaitteen kumea jymy. Kuppilavaunutätin menuuhintakyykytys ei mennyt kenenkään korvien ohi. Toisaalta eipä meikäläisellä ole periaatteessa varaa tätä käytännön kuulunymmärtämiskoetta arvioida, kun itse mumisen innostuessani kuulemma vielä epäselvempää navahoa ilman äänentoistolaitteiden suosiollista avustustakin mutta minkäs teet kun ajatukset kulkee artikulaatiota nopeammin.

Hetken päästä käytävää käveli konduktööri vain eteensä tuijottaen, eikä peruskorrekteista suomilampaista kukaan uskaltanut (edes itseltään) kysyä notta näinköhän perille elossa päästään kun ei voinut olla varma oliko ongelma enemmän mikrofonin edessä vai takana. Tai voiko juna-asiakas yleensäkään olla koskaan oikeassa? Toisaalta mitä hemmettiä sillä on väliä miksi ollaan myöhässä, kunhan ollaan.

Junan jarruttaessa vilkuilin sitten vaivihkaa ikkunasta, ettei Kouvolan assalla näy bussikuskeja eikä kukaan muukaan ala vetää rotsia niskaan eli nou problem. Kymmenen minuutin himmailun jälkeen lähdettiinkin sitten vetämään kohti systeemin sydäntä niin että posket lepatti ja oltiin lähes ajoissa perillä. Hyvä…

Aion lainata tätä palvelukonseptia ja lausun jatkossa asiakaskontakteissa selvästi ainoastaan pahoittelusanojen eri taivutusmuodot ja jätän niiden välissä olevista sanoista vokaalit pois. Ässävikaani kun ei auttanut edes ne ala-asteen tuskatunnit, kun ihana puheterapeuttityttö yritti rehtori-Maurin huoneessa peilin ja kynttilän avulla opettaa miten se ässshä pitäisi oikein shanoa…esiteinille jonka elämä oli siihen aikaan muutenkin pelkkää spedeshowta. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin säälittää sen nuoren puheterapeuttimuijan otsapalmut pikkumikan artikuloidessa vesihiishintisseistä. Ei tullu kahvivaunutätiä meitsistä ei, mutta konnarin hommia voisin vielä harkita. Sori ja moi.

Asiakaspalvelijan assholioosi

Kauhukseni luin lehdestä, että Suomi on muuttumassa palveluyhteiskunnaksi. Ei muuten, mutta viime kokemuksieni mukaan (häviävän pieni) osa mörököllimaamme palvelusalan toimintamalleista on piirrelty punasavella luolan seiniin tai sitten tiskin takana huokailevan yrmyhanuristi on saanut kansantautinsa peukalostaan. Työntämällä sen hanuriinsa ja syvälle. Kutsun tätä ammattitautia asiakaspalvelijan assholioosiksi. Assholioosin aiheuttama käänteisevoluutio poistaa pikkuhiljaa dnasta riittävän monta kromosoomia ettei hymyily tai hyvää päivää enää taivu.

99,9 % tapaamistani palvelualan ammattilaista tietää miten asiakasta palvellaan, mutta sitten on nämä iltalehden otsikoitakin synkemmät asiakaspalvelemattomuushumanoidit, jotka väärässäolosuhteiden pakosta päässeet majakanvartijan hommista tiskien taakse ihmisten ilmoja ja arkimielialoja synkistämään. Kyllä se paha mieli tuntuu paljon pahemmalta, kun sen saa jonkun kanssa jakaa. Nih. Ja mitä monemman nih sitä enämpi se ihanasti kirvelee. Suomalaista kansallisruhoa kun perinteisesti junpataan keski-iän huonommalle puolelle siirtymisen jälkeen lähinnä otsanahkaa kurtistamalla jotta saadaan sitten kansainvälistä keskiarvoa sileampinaamainen ruumis arkkuun laitettavaksi sitten viisikymppisenä. Kolme esimerkkiä viime kesältä:

Pyhä pesukonejeesusten sisarkunta. Liikkeen kaurismäkeläinen tunnelma leikkaa liian hyvältä tuulelta kärjen pois jo ennen autosta nousua ja tuudittaa mielen kauas nuoruuden hellekesiin...niillä lämmöillä kun liikkeen edessä lounastaan intensiivisesti nauttivien neitokaisten massa olisi vaivatta riittänyt tekemään heidän persaustensa alla olevista retromuovipenkeistä kuperkeikkakoneita. Niiden ulkohuonekalujen muistoja kun ei vuodet kultaa. Ikäni itä-Suomessa asuneena en ole vieläkään tottunut tervehtimään kanssaihmistä sanalla "Jaaha"; ainoastaan kissaeläintä silloin kun tuulikaapissa tuoksahtaa jompikumpi ulosteista tai koiraa joka luimuilee eteisessä ilmeisesti juuri hetkeä ennen teloittamansa olkkarin sohvan vaahtomuovipalasten keskellä. Näin nämä luonteenlaatunsa puolesta hyvinkin neiti-ihmisiksi sopivat palvelusmessiaat sillä kertaa palvelutransaktiomme kuitenkin aloittivat toisen kävellessä löysästi huokaillen palvelutiskin taa kanssasisaren jäätyä siksi aikaa ruokailupaikkansa ääreen luomaan katsekontaktia asiakkaan sijasta lautasellaan uiskentelevaan ja ilmeisesti myötävitutukseen kuolleeseen kalaeläimeen. Hieman tahmeasti alkanut asiakaspalvelukohtaamisemme tahmeni entisestään, kun hyvääpäivääni keskeytti  myyjättären tyly onkssullaselappu-örähdys. Ojensin salamannopeasti lapun säästääkseni sekunteja poistumiseeni ja kuitin saatuani olin jo teleportannut itseni ulos myös fyysisesti. Beam me up Scotty…

Kahviskeidaan pururööri. Eipä arvannut kolumbialainen kahvipavunkerääjä, että keräämänsä pavun viime metrit ovatkin koko matkan vaivalloisimmat. Ne paikalliskahvilan tiskin takaiset viimeiset kolme metriä jotka vaivalloisesti raahusti tuo elämän katkerampaa nektaria kohtuuttomuudella maistellut asiakaspalvelijatar, joka Vetelä-karjalaisen palveluhengettömyyden erinomaisesti sisäistäneenä muistutti hempeydessään lähinnä nussimaunista kesken herätettyä Frankensteinin mutsia. Otsanyökkäykseen vastasin leuannostolla, koska se on mielestäni astetta kohteliaampi, enkä halunnut vaikuttaa moukkamaiselta Hänen Ylhäisyytensä edessä. ”Yksi suodatinkahvi”-mörähdykseen ärähdetty ”jätänkö maitovaran”-dialogi on sitä suomalaisuuden ydintä jota ei pysty (eikä kannata) ulkomaalaiselle selittää. Rahojen vaihdettua käsiä siirryin nopeasti istumaan selkä seinää vasten ettei tarvinnut enää siinä baarissa turhaan päätä käännellä. Oli kotoisantympeä suomifinland olo.

Lemiläiset vastaparipotaatit. Elämäni ensimmäinen ostotapahtuma, joka hoidettiin ainoastaan kahdella (2) suomen kielen sanalla. Koko homma. Torilla himmaillessa ajattelin ostaa saunavastan, koska olen liian laiska pöllimään koivunoksia saati paskartelemaan niistä minkäänmoista ihmisenlyöntivempelettä. Hetken Lappeenrannan torin laajaa valikoimaa tuumailtuani päätin valita sen vasemmanpuoleisen perunan-/vastanmyyjäpariskunnan, koska sen edessä EI ollut jonoa. Myyntiständi oli yhtä kuin vanha farmarivolvo, yksi puinen perunalaari, kaksi pilkkijakkaroilla sitä perunalaaria hiirenhiljaa tuijottavaa puolen hehtaarin metsän menninkäistä. Pysähdyin vitonen kourassa volvon eteen ja sanoin ”kaksi saunavastaa”, jolloin ilmeisesti pariskunnan naarasyksilö heräsi henkiin kääntyen ympäri pakkaamaan pyytämiäni ostoksia lidlin (?) muovikassiin. Mies jatkoi perunoidensa hypnotisoimista, kunnes eräs epäonninen rouva pysähtyi hänen rakkaan laarinsa eteen ja äijä tokaisi tuimasti ”ne on Timoa”, johon potentiaalinen asiakas vastasi taakse poistumalla. En ole vielä uskaltanut googlettaa onko ”Timo” joku perunalaji, mutta toivottavasti. Vaihtoehto saattaisi olla liian kauhea minun psyykkeelle. Vastan saatuani poistuin niin ripeästi kuin eturistisiteeni sallivat mieliala huomattavasti haljumpana kuin tullessa. Huhhuh…Niillä vastoilla tuli ensihiki jo maksaessa.

Onneksi kuitenkin kaikista viime kesänä kohtaamistani asiakaspalvelijoista yleisarvosana jää edelleen reippaasti kiitettävän puolelle. En olisi yhtä hyvällä jurkalla pystynyt heittämään ”tästä tuli hyvä”, kuin se valokuvaliikkeen kaveri viime viikolla passikuvaani katsoessaan. Minä olisin todennäköisesti sanonut että ”ton näkösiltä apinoilta pyydetään yleensä tuplamaksu kameran kulumisen takia kun on senverran rouheet muodot tossa sun naamarissa”.  Rehellisyys ei aina maata peri. Siksi asiakaspalvelu onkin taitolaji, varsinkin kaltaisteni ns. haastavien asiakkaiden kanssa.

Manuaalisen Tiedon Käsittelyn sietämätön ahdistus

No ei TIETENKÄÄN voi olla. Written. Ainakaan mikään muisti tai muu sensemmonen läppärin kyljen pikkiriikkisiä valoja vilkuttava tietokonejutska. Sehän se vasta ihme olisikin. Helevetin hyvä että noin yksiselitteisen selkeästi asian kertoivat. Ihan eri juttu jos se olisi vaikka readen, singen tai scheissen. Silloin se käskypieni muistaisi varmaan suoran tien kotiin eikä palaisi itkusilmässä takaisin mistä lähti. Aiiiiiprrrrrkle noita lauantaiaamuja. Mieli teki kirjoittaa navigaattoriin tuo osoite ja lähteä leipomaan tuota normaalin lauantaisen aamuriemumielialani romahduttanutta bittimörköä turpaan. Sitä ennen painoin kuitenkin nappia OK, koska muut vaihtoehdot tuntuivat vieläkin vttumaisemmilta. Eikä sammunut meidän kylän piilaaksosta valot eikä lähteneet ohjukset kohti Moskovaa. Hyvähyvähyvä….

Oma matkani tietotekniikan yhä ihmeellisessä maailmassa on ollut täynnä olan yli motkottajia, naamapalmuja ja sinistä savua. Ensimmäinen konkreettisen kivulias kohtaamiseni tietotekniikan kanssa tapahtui Imatralaisen Musiikki-Fazerin tuulikaapissa, jossa törmäsin nuotinostomatkalla otsa edeltä Valcon kuvaputkitehtaalla bittiä vääntävän japanialaisinsinöörin kanssa. Oli senverran pieni aikajamppa, että otsa oli just 10-vuotiaan suomisällin hilseen tasolla. Hyvin meni tämä Manuaalisen Tiedon Käsittelyni ensigoogletus, koska kumpakaan ei hetkeen ymmärtänyt mitään puhuttua kieltä ja tärähdyksen seurauksena hoipertelin vahingossa parturi Salon Heikin ovesta sisään ainoastaan toivottamaan hyvää huomenta näyttäen varmaan sillä hetkellä enemmän japanialaiselta kuin se Hitachinmies...

Koulussa ei tietotekniikkaa niihin aikoihin opetettu, koska sitä ei ollut vielä kukaan keksinyt. Ei ainakaan Imatralla. 70-luvun lopun koulussa tieto siirtyi pieniin pellavapäihimme yksi bitti kerrallaan opettajan sanoessa luokan edessä AA-PII-NAA ja luokan taputtaessa räplynä kolme kertaa käsiään ymmärtämisen merkiksi. Paitsi se naapurin Masa, joka läpsäytti aina yhden tavun bonuksena perään. Siihen aikaan kun lukihäiriötä hoidettiin kutsumalla vähä-älyiseksi ja laktoosi-intoleranssia kehumalla luokan parhaaksi piereskelijäksi. Hieman tietysti opinpolun alkupään tietoteknisen ajattelutavan kehittymistä hidasti koulumme elektronikkavermeiden määrä ja vaatimattomuus: rehtorin huoneessa oli yksi oliivinvihreä kiekkopuhelin ja yläluokassa piirtoheitin, johon oli haitekkinä hankittu kahden kammen kalvorulla (lähinnä joulunäytelmän mahtiefektejä varten). Ylä-asteella homma alkoikin sitten karkaamaan käsistä, kun tuli ne ensimmäiset digitaaliset taskulaskimet joiden näytöt sai hauskojen aasinsiltavitsien kautta vilkuttamaan vuorotellen EI SEISO ja ESSO OIL.

80-luvun alussa viisastuin jopa hetkeksi ja ilmoittauduin Ylä-Vuoksi-lehden kulmailmoituksesta huomaamaani työväenopiston ATK-alkeiden kurssille. Kurssin teoriaosuudelle Enso-Gutzeitilta lainattu sähköteknikko oli monistanut mustavalkokuvia tietokoneista ja yritti kertoa miten ne toimivat. Kurssin käytännön osuus rajoittui tunnin vierailuun erään firman tietokonehuoneeseen, jossa paksusankainen pujoliivimies puhui puoli tuntia klingonia, kehui monologinsa lopuksi miten tämmösellä videokirjoituskoneella voi tehdä hommia jopa kaukokäytöllä, kirjoitti yhden virkkeen näppäimistöllä ja hetken päästä nurkassa oleva urkuharmoonin kokoinen kone heräsi eloon tulostamalla ketjupaperille ”Tämän on testitlostus”. VAU…automaattinen tulostus vain yhdellä kirjoitusvirheella…huokailtiin me pöljät kuorossa ja vielä pihalla mopon satulaan hypätessäni totesin kanssadataajalle ettei tää varmaan tämän ihmeellisemmäksi voi mennä. Olin kaukonäköisesti oikeassa, koska henkilökohtaisella tasolla tämän tunteen onttous on säilynyt tuoreena tähän päivään asti yli vuosikymmenten hyhmäisen errorisuon.

Tietoteknisen osaamiseni kehitystä on alusta asti ohjannut kauhu ja tulokset olleet ponnisteluihin nähden yllättävän heikkoja. Tietotekniikkataitojeni kehittymiseen vaikutti dramaattisesti myös ylä-asteemme huonejärjestys. Tarkkailuluokan apinatarha sijaitsi juuri sillä käytävällä, jota pitkin piti kävellä kielistudioon sekä terkkarille ja niissä paineissa ei juuri ohjelmointitaidoilla pärjännyt. Meikäläisen hauiksilla oli pakko valita karatekurssi ohjelmointijatkokurssin sijaan, kun vielä niihin aikoihin valui morjenstaessa kello kainaloon ja tietokoneilujutskailut sattu samoille illoille japanialaisten itsensähäpäisyhommelien kanssa. No kolmenkymmenen vuoden muksintojen jälkeen voin sanoa, ettei tullut mestaria kummassakaan hommassa, mutta yhtä roisisti on tullut turpaan molemmissa. Ja tulee edelleen…molemmissa tietysti.

90-luvulla ei sitten pöydälle mahtunutkaan muuta kuin yx jumalaton näyttömöhkäle ja korppulodju, sekä pöydänjalan viereen vuoden opintolainat nielaissut telkänpönttö sinisine savuineen. Onneksi globaali pornografian tarve kehitytti arvailtua nopeammin internetin ja tietsikat pienenivät luonnollisesti samaa tahtia huomiotaherättävän nopeasti jokaisen teinin taskuun mahtuviksi mobiilivemppakoneiksi. Omalta osaltani nykykehitys on taas johtanut siihen, että kun vielä 90-luvulla en uskaltanut painaa mitään tietsikan nappia katastrofin pelossa, niin nykypäivän hipelöintinäytöistä en edes löydä sitä nappia mitä en uskalla painaa. Eli periaatteessa kaikki on siltä osin hyvin.

Syötäviä mansikanmakuisia laktoosittomia kvanttitietokoneita odotellessa jatkan hyperventilointia nykytekniikan suomissa rajoissa. moi.

Sheebatoiminen liikkeenpaljastin myytävänä

MOU? …kuuluu kysyvä ääni pimeydestä sinä yön synkimpänä hetkenä, kun selkäjomotukseen havahtunut ihmisruhoni vääntäytyy alitajuisesti vähemmän tukalaan asentoon. Äänen läheisyydestä säpsähtäneenä skannaan enkeliliikkeellä manuaalisesti lähietäisyydellä mahdollisesti oleilevat läsnäolijat tuloksetta. Lyhyenytimekkäässä ajatusaikajatkumossani kuvittelen olevani unessa ja siitä ”viisastuneena” luulen syvän kuorsausröhkäisyni jälkeen saavani jatkaa samaa luulounta, kunnes seuraava ”MJOOOAH” repäisee turhia luuleskelevan höyhensaarelaisen takaisin melatoniinin pehmittämään reaalimaailmaan nimeltä makkari. 

Insinöörimoodiin automaattisesti siirtyvä päänsisäinen kalkulaattori alkaa tavoilleen uskollisena (?) laskea äänen tulokulmaa sekä taajuutta ja yhtäsuuruusnappulan painohetkellä kertoo tuuletusikkunan jääneen auki noin kolme metriä oikeasta olkapäästä vasemmalle 20 astetta yläviistoon kurotusetäisyyden ulkopuolelle. Äänen aiheuttajan arvaamiseksi ei taas matematiikka tarvita. Kivakivakivakiva… Sisäinen laiskamatolapseni yrittää vielä kerran alittaa rimaa tämänkin vastoinkäymisen kohdalla ja kuvittelen ongelman poistuvan, jos olen iiihan hiljaa ja käännän vain rauhallisesti kylk…MJOOOOOAUAUAH on tiukka vastaus vähä-älyisen alitajuntani kakanjauhannalle ja tarkoittaa kissojen kielellä että YLÖS SÄNGYSTÄ JA HETI!!! Tottelen luonnollisesti henkisesti vahvempaa ja nousen polviasennon kautta pystyyn, pukeudun heti huimauksen päätyttyä lähes säädyllisesti sekä jatkan samalla vauhdilla laahautumista kohti etuovea. 

Avaan etuoven ja jään odottamaan (koska TIEDÄN että se kuuli oven avautuvan)…ei mitään liikettä pimeydessä…sanon hömelösti kiss-kiss-kisssss kuten kaikki muutkin kissankanssaeläjät tässä tilanteessa tekisivät…sama hiljaisuus…korotan ääntäni pikkuhiljaa kiiss-kiISSS-KISSSSH sen mitä nyt aamunyönkankeilla pärstälihaksilla evp. tykistöupseeri pystyy naapureita herättämättä…ei mtn… tässä hiljaisuudessa ahdistuisi huopatossuntekijäkin…odotan niin pitkään kuin tarkenen ja laitan oven kiinni raahautuen takaovelle toistamaan saman proseduurin…ei mitään liikettä sielläkään puolella taloa. No olipa yllätys.

Hiihdän polvet suorana takaisin makuuhuoneeseen ohittaen keittiössä sheebakupin vieressä toiveikkaana haukottelevan takapäivystäjän. Just joo. No IIIIHAN varmasti alan tähän aikaan yöstä sheebakupin kanssa sinun pynnöstä kyykistelemään. Sukellan vällyjeni väliin ja alan jo melkein vajota takaisin normipainajaisvarastoni laa-laa-landiaan, kun tiukka MAUMAUMAU-sarjatuli alkaa puhkoa reikää kuulosuojakseni asettamaani untuvapeittoon ja muistuttaa asemastani tämän huushollin tasa-arvojärjestyksessä. No Ei sitten. Ketäpä sitä kolmen aikaan aamuyöstä enää nukuttaisi. Nih. Pimeän turvin ne muutkin Cro-Magnonit mettälle lähti.

Nousen ylös ja pukeudun. Kävelen aikaisempaa reippaammin ulko-ovesta pysähtymättä ulos kahden kallossani ammoittavan unihiekkamontun pohjalla epätoivoisesti muljahtelevan tomaatin hakiessa turhaan syyspimeyden seasta kiintopistettä, toivoa valosta tai pimeänäkökykyä. Kierrän talonkulman ja imppaan ohimennessä samuraimieleni rauhoitukseksi nenällisen ilmalämpöpumpun japanialaisella tekniikalla myssyttämää poistoilmaa ennen nurkan takana odottavaa henkien taistoa tai vaihtoehtoisesti sitä psyykkeeni vihoviimeistä harakiriä johon tää kaikki päättyy. 

Nurkalle päästyäni totean olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä ”No mikä ny?”. Kissa nostaa itsensä laiskasti etujalkojensa varaan aurinkotervehdykseen, jatkaa liikettä pyllistysvenytyksellä, istahtaa haukottelemaan, nuolaisee kolme kertaa oikeaa etutassuaan, katsoo muutaman sekunnin meikäläistä ”eipä tässä mitä”-ilmeellä, kääntyy ympäri ja käy etujalkojensa päälle TAKAISIN NUKKUMAAN. Eih jumalauta. Olen minä National Geographicin kissaohjelmat ja Animal Planetit katsonut sekä strömssielukoiden jutut lukenut, mutten ole vielä tämmöiseen törmännyt. Tää rumba on nyt mun osalta tälle yölle tanssittu ettäs tiedät ja moro…totesin tomerasti lähinnä itselleni, kissan osoittaessa myötätuntoa vain harsomaisen hennosti huokaisten. Ihminen ei osaa ilmaista välinpitämättömyyden tunnetta yhtä kokovartalollisesti kuin kissa. MOT.

Painelen toisen kerran takaisin sänkyyn miehekkäästi päättäneenä ignoorata kaikki eläinäänet ja luonnonrutinat aamuun asti. Sekä ne kaksi jo aamukompurointia varten valmiiksi keittiön nurkassa kiiluvaa kissansilmää. Jo vaakatasoon päässeenä muistan tuuletusikkunan olevan edelleen auki ja sitä sulkiessa totean yön viimeiseen moukaisuun, että ”nähdään viideltä eli parin tunnin päästä ja siihen asti hyvät yöt”. Ilmeisesti kissani on käsittänyt vahtieläimen roolin jotenkin käänteisesti ja toimii tätänykyä karvaisena liikkeenpaljastimena, joka kertoo möreästi maukaisten naapureille aina kun minä käännä kylkeä tjsp. En minä tätä muutenkaan osaa selittää. Ihme elukka.

Pölhökatti, kenkäsammakko ja lettulepakko

Villi luonto ahdisteli taas tänäaamuna urbaanitartsania. Illalla ennen nukkumaanmenoa avasin ulko-oven päästääkseni kissan sisälle, niin eikö prkl semmonen oravan kokoinen sammakko pompannut jalan vierestä eteiseen. Mokoma limaköntsä pomppi superpallona kenkätelineessä sinnetänne päätyen lopulta neljäneloseen lakeerikenkääni. Tempasin kengän sammakoineen pihalle marjapuskan juureen ja Saku jatko ehkä viimeistä matkaansa kaksi kissaa tikkana perässä. EVVK miten sille kävi. 

Aamulla lähdin hakemaan lehteä ja astuin heti ovelta kuolleen lepakon päälle. Oli pölhökissa tuonu aamulahjaksi. Kohtuuyrjöttävää korjailla ennen aamiaista semmosta sadan kilon askeleella lanatun lepakkoletun suolia etupihan betonilaatasta. Öäööärgh. Postinhakureissuani vahti tiellä irvistelymatkan päässä tuijottava rusakko…en näet viitsinyt ääntä korottaa jotten olisi herättänyt naapurin eläkeläisiä ja liika pantomiimi kuulemma näkyy sälekaihtimienkin välistä. Ai jumalauta. Hetken aikaa piti funtsia, että uskaltaako tästä edes lähteä kävelemällä töihin ettei vastaan kävele vähintään karhu tai joku muu oikeeta suoraani suurempi tai naamaani rumempi metsämörökölli.

Alvar Buranan sivu-ukemiv*tutus

Alvari oli eittämättä hieno mies. Osasi Googlen mukaan tuoda viivottimellaan auringonvaloa suksivajoihin, muotoa funktioihin ja rakennusmestareita AA-kerhoihin. Mutta noiden huonekalujen suunnittelun se olisi saanut jättää alakoulun 6-luokkalaisille tai muille asian itseään paremmin hanskaaville. Tai tehdä ainakin niistä mukaeleganteista lypsyjakkaroista paremmin pehmosen maan marjanpoimintaan sopivia.

Jonkun ihme maailmanparantelukerhon oudosti hymyilevältä esitteidenjakelija/jatsitupakkitytöltä kävelykadulla saamani ”syö lähiruokaa tai saat turpaan” – tyylisen oppitunnin innoittamana ajattelin hypertylsän sunnuntain ratoksi osallistua sitten käskystä niihin lähiruokatalkoisiin ruohonjuuritasolla ja onnistuin siinä tällä kertaa ihan kirjaimellisesti mennen jopa pari senttiä tavoitteen ali. Nappasin ulkovarastosta aiemmin sen myyränhutkintaan käyttämäni aaltojakkaran kainaloon ja suuntasin kohti takapihani kahta punaviinimarjapuskaa innosta uhkuen seurana vain tuo jumalanhylkäämä valtakunnanteloja no.1, litran tyhjä muovimuki ja ihkauuden ekologisen elämäntapani etuaivolohkoa lempeästi lämmittävän utopian naamalle hykerryttävä hymynkare. 

Puskien punainen marjameri huumasi happamanoloisen mieleni ja aloin hymyssäsuin molemmin käsin kahmia terttua toisen perään muovimukiin sydän pamppaillen ilosta samaa tahtia Dänin Amarillo-korvamadon kanssa (kahden päivän tuloksettomista poisravisteluyrityksistä huolimatta). Hyvän olon tunne kasvoi suoraan verrannollisesti jalkovälissä kovaa vauhtia täyttyvän muovikipon kanssa, mutta juuri kun olin jotenkuten keksinyt tavan kertoa marjankeruusta työkavereille irtopisteet maksimoiden, alkoi tahdosta riippumaton matkani kohti maankamaraa. Oli näemmä Alvarin itsetunnontuhoajasta neljäs tukipiste sanonut ruuvinsa irti ja muotoni seurasi aaltomaisesti painovoiman funktiota oikaisten oikean jalan puskan alle ja ruhoni oikean kyljen kainaloa myöten ruohomutalöllöön levyksi. Sen verran tarkasti osasi tämä makkaratehtaan mannekiini ruhonsa asemoida, että pälvikaljussa tuntui lennon aikana ilmalämpöpumpun lämmin hönkäys mutta onneksi molemmat säily lommoitta. Mitsubishi ja sitä hipaissut kaljuni. Tänään seismologian laitoksen kotisivuilta tarkistamani tilaston mukaan päättyi marjankeruusessioni klo. 17.52 sen synnyttämän shokkiaallon halkaistua sokkeleita Lappeenrannasta Luumäellä asti.

Vaikka olen kamppailulajiurani aikana montaomituista kertaa tässäkin asennossa makaillut, niin en muista milloin olisi ihan näin veemäisesti ketuttanut. Marjoja toki saa kaupasta ja vanhan sanonnan mukaanhan kipu on kehosta Buranalla poistuvaa heikkoutta. Enemmän herkkää miestä kuitenkin kyynelöitti lonkkaan asti rullautunut shortsinlahje, googlen käskystä KOKO kesän ajan puskan juurelle kaatamani grillhiilimujut sekä loman aikana kitkemättä jääneet nokkoset. Ne kun yhdessä summasivat oikeaan jalkaan mukavasti mieltä ja kehoa kirvelevät marjankeruutatskat. Loppu vähäksi aikaa viherpiipertelyt ja palleahengittely. ***tana.

Riemunhetket ovat tunnetusti elämässäni lyhytaikaisia ja arkeen palaaminen edellyttäisi siitä poistumista. Loppupeleissä sen hippitytön mainostaman oman maan ekomarjakiisselinautinnon sijaan aaltohimmeli on yhtä jalkaa köyhempi, muovimuki edelleen yhtä tyhjä kuin aina ja ekohymy on titanicia syvemmällä pyllyssä. Jos räksät, harakat tai mutta marjoilla elävät lentoöliöt osaavat lukea, niin nyt ois baari auki mun takapihalla. Bon Appetit-

Kunhan ette niitä sitten Fordin päälle pasko. Nih.

Elämyksenasennuselämys 10.0

Wikipedian mukaan ”Elämys on moniaistinen, merkittävä ja unohtumaton kokemus, joka voi tuottaa kokijalleen henkilökohtaisen muutoskokemuksen ja voi johtaa maailmankuvan muuttumiseen.” Pitää paikkansa. Ai kuinka moniaistisesti muistankaan, miten iloisesti ensimetreillä apupyörittä syöksähdinkään shortsit jalassa ruusupuskan läpi omenapuun rungon kautta pompulla olkapää edeltä ojan pohjalle ihan heti kun etukumarassa täysillä juoksevan äidin ote pikkujopon tarakasta herpaantui. Unohtamatta on vielä se syyskuisen Hallikkaanjoen veden harmaanmutainen viileys, johon juuri vatsataudista parantuneena kolmasluokkalaisena mäntysuovan liukastamalta mattolaiturinpöydältä vartalo suorana sukelsin. En myöskään ihan vielä ole (ihme kyllä) unohtanut kumahdusta, jonka vain Lahden MM-kisojen mainoshiihtopipon suojaamasta takaraivostani pompannut retkikirves päästää pudottuaan ritsanrunkoa puuhun hakemaan kiivenneen naapurinkossin kädestä. Nämänkaltaisia ovat ne lukuisat elämykset, jotka ovat muuttaneet mielenkuvaani juuri niin omituiseksi, miltä se ulkopuolisesta kuullostaakin. Tosin pääosa näistä henkilökohtaisista muutoskokemuksista olisi ollut helposti väistettävissä, mikäli keho ja mieli ei olisi ollut syntynyt energialuokkaan A. Plus.

Osa elämyksistä on kuitenkin sellaisia, jotka me kaikki joudumme joskus kohtaamaan ja rajan ylitettyämme ei elämämme koskaan enää palaa entiselleen. Kuten tämänkin qwertyilyn käynnistänyt rajakokemus nimeltä ”Käyttöjärjestelmä Windows 10:n asennus”. Aaahhh. Tätä olin odottanut kuin mansikkahilloa jukurtin pohjalta. Oma elämysmatkani alkoi viime tiistaina saunan jälkeen kun koneen avattuani mikrosoftin insinöörit, nuo kaikkien meidän omissa miljoonissa pikkuerroreissaan elämäntahtonsa menettäneiden suurimmat sankarit ja itsetuntomme maanrakoon tamppaajat, ilmoittivat matkani kohti kirkkautta alkavan painamalla vain tätä nappulaa. Rohkean kilkkauksen jälkeen sukelsin pää edeltä moniaistiseen kokemukseen, jossa valkoiset pallerot tanssivat näytöllä kilpaa vatsanpohjani perhosten kanssa ja toinen toistaan oudompien etukäteispahoittelujen säestämät systeemin ylös-/alasajot pitivät hätäjutskaa hengittämättä pidättelevää heikkohermoista pari tuntia rautaisessa otteessaan. Onneksi en ole enää tupakkimiehiä…Lopulta tutunoloista työpöytää tuijottaessa olo oli lievästi turpaansaaneen oloinen mutta melkein helpottunut.

Todellinen riemu repesi vasta, kun ne samat ihanat bitti-insinöörit kyselivät minulta maanmatoselta notta miten koin windows 10:n asennysELÄMYKSEN. Juuri näillä sanoin. Oujeah. Nyt kysyvät oikeelta ihmiseltä. Klikattuani numeron yksi edessä olevaa ympyrää ja jatka-nappulaa, ilmestyi eteeni se ihana neliö johon pyydettiin omin sanoin kertomaan miten elämystä voidaan kehittää….ai jumalauta.

Tämä on niitä elämän kohokohtia, jolloin voi vain vetää syvään henkeä, nojautua taaksepäin, naksauttaa sormet lämpimiksi ja antaa qwertyn laulaa hetken aikaa vuosikymmenten mittaisen ihmisahdistuksen korkiaa veisua b-mollissa. Mikael AgriCola pyöri varmaan hetken aikaa haudassaan möyhentäessäni verbaalialakoukuilla Suomen kielioppia ja sanastoa hieman paremmin asennuselämykseni laatua, suuruutta ja suuntaa kuvaamaan sopivaksi. Palautteesta saamani automaattikiitos lähes lämmitti sydäntä, mutta jätti samalla aprikoimaan että tietävätköhän ne norsunluutornilaiset että mikä on säkkijärven polkka tai osaavatko graafisen osaston miehet piirtää niitä mandoliineilla toisiaan perseelle mätkiviä mummoja. Aika näyttää…

PS. Kakkosnäyttö pimeni. Muuten hyvä. moi.

Lauritsalais-amerikkalainen kuntotesti

Mikä yhdistää munia hautovan hellesään, ameriikan tiedustelupalvelun, sosiaalisesti ihmisrajoitteisen keski-ikäisen ihmisgorillan ja puuttuvan yleiskunnon. Vastaus on Google Maps. Ja/tai Lauritsala. Luin näet eilen Etelä-Saimaasta jutun, jossa joku abo kehui Lappeenrannan parhaaksi rannaksi jotain hemmetin Murheistenrantaa ja koska nimi kuullosti eteläis-karjalaisen itsetunnon omaavalle hyvältä, niin päätin lähteä tsekkaamaan keuhkoja vähän eksoottisempiin maisemiin eli googlen neuvosta kohti Lauritsalaa. Suositukseksi riitti viereistä tonttia hallitsevan ihan oikeasti viisaan ex-lääkärin toteamus että ”no on se ihan hyvä”.

Vaikka 23 vuotta on vierähtänyt kaupungissa, niin ei mitään hajua missä joku Murheistenranta tjsp. sijaitsee. Sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä kaikki leveysasteet ja elonmerkit Kaukaan sellutehtaan pohjoisportin ja kuutostien Imatran rampin väliltä ovat tähän asti olleet sosiaalis-topografisesti täysin merkityksettömiä kärpäsenjutskia kartalla. Ajattelin kuitenkin kesän hölkkä/makkara-läskitasapainon taaraamiseksi ottaa riskin ja syöksyä rohkeasti tuntematonta kohti aivojeni pieraistua sitä ennen liikkumavälineeksi jo rotan raadolta tuoksuvat Dasslerin Adin halpikset. Suuntavaistottomuudesta taiteenlajin tehneenä en lähtenyt bingoilemaan tienviitalta toiselle, vaan antauduin CIA:n vakoilujutskahärpäke Google Mapsissa aneemisesti joka risteyksestä erikseen komentelevan muijan hellään huomaan.

Heti kun olin saanut improvisoitua uimarompereppuun kännykkäsysteemin ulostulot ja piuhakiinnikkeet, olin fyysisesti lähtövalmis. Kännykän ohjelmointi, repun selkäänlaitto, alkukiihdytys kohti tuntematona ja jännityksellä odottamaan ensimmäistä komentoa. Mikä olikin tämän matkan kannalta täysin hyödytön ”lähde etelään”, mutta vasta kolmannen ”käänny vasempaan” komennon jälkeen arvasin mokanneeni taas jotain. Reppua selästä riisuessa ehdin jo miettiä että mikä helevetin amerikkalainen alkujumppa tämä oli, kun minut takaisin pihaan palautti. Kuvan perusteella olin näpäyttänyt hipelöintinäyttöön ensiksi oikean maalin ja sen jälkeen vielä toisen kerran sen päälle maaliksi oman osoitteen. Puhelin laittoi gps:stä automaattiseksi lähtöpaikaksi naapurin pihan ja paluupaikaksi oman pihan korttelin toisella puolella. Hemmetin hieno aloitus. Uusi ohjelmointi ja matkaan.

Tämän jälkeen matka meni osimoilleen hyvin Lauritsalanrajoille asti pl. yksi amerikkalaisten muilutusyritys, jossa sateliittimuija neuvo Tirilän työväentalon kohdalla kääntymään sekä vasemmalle että oikealle. Mutta onneksi en ihan niin pihalla ollut vielä siinä hapessa. Myöhemmin kyllä meillä oli selkeesti eri tulkinta käsitteestä ”loiva kaarto vasempaan”, koska toisella kerralla meikäläinen pääty luotibaarin pihaan ja toisella johonkin ihme sillan alle. Tässä vaiheessa ajattelin jo kysyä vanhanaikaisesti joltakin lauritsalanabolta neuvoa, mutta vastan tuli ainoastaan yksi heiluritissinen muija (joka sujahti ohi ääntäni nopeammin) sekä yksi herrasmies, jonka kassissa kilisevien urheilujuomien ansiosta oli pitänyt tutkaa pois päältä viime vuosikymmenet ja suunnanhahmotuskyky oli tien suoruuteen nähden kovin vaatimaton. Onneksi bittiavaruussussuni neuvoi ennen molemminpuoleista itkupotkuraivaria kipuamaan takaisin päätielle. Hyvä.

Tämän jälkeen lähti askel kulkemaan normaalia reippaammin eli vedin seuraavasta risteyksestä ohi. Keuhkotilavuudella mitattuna helevetin monta sataa metriä täydellisessä hiljaisuudessa juostuani alkoi epäilys hiipua kuntoa nopeammin ja päätin vihdoinkin rehellisesti ääliönä riisua repun selästä ja katsoa näytöltä miten eksyksissä  oikeasti olen. Odotellessani puhelimen ”määrittäessä uutta reittiä” paikalle saapui kolme pyöräilijäturistia, joille näytin oikein kädellä viittoen, että tämän puhelimen mukaan minun pitäisi liikkua tulosuuntaani ja te olette nyt 200 m päässä tuollanoin. Ei muuta kuin takaisin edelliseen risteykseen ja enää yhden korttelin ees-taas-juoksu, niin mitta täyttyi. Riisuin repun selästä ja ajattelin juostu loppumatkan puhelin kädessä tiukasti nuolta seuraten. Vähän kyllä epäilytti kahden kerrostalon välistä juoksu ja ajattelin jo kysyä talon takana lasta ulkoiluttavalta mieheltä suuntaa, mutta korvanapin poistohetkellä äijä alkoi mölistä ikkunoiden suuntaan notta ”baabuskaa, baabuskaa”, joten työnsin vaikkuluurin takaisin korvaan ja jatkoin matkaa hidastamatta ilman katsekontaktia kehenkään.

Saapuessani hiekkatielle tiesin jo olevani kalkkiviivoilla ja pian rantahyyskän rehellinen paskanhaju toivottikin lähialueturistin tervetulleeksi yleiselle hiekkarannalle. Hieno ranta ja paljon laardia liikenteessä. Kyllä kannatti, eikä enää siinä vaiheessa vituttanu ainakaan kovin näkyvästi.

Jään odottamaan sähköpostia NASA:lta, milloin se minun astronauttikurssi alkaa. Siihen asti moi.

TUJUNOU vhai vii stopt juu?

…örähti männäviikolla yksi vähän enempi osumaa ottaneen näköinen konstaapeli autonsa etupenkillä hätäpissiä housuunsa lirittävän näköiselle turistille kauppakadun bussipysäkillä. Tanakkaan tankeroon tottumaton ulkomaaneläjä plaraili sanakirjasta yksi sana kerrallaan vastausta mahdollisesti vieläkin eksoottisemmalla intonaatiolla, mutta en ehtinyt jäädä kuuntelemaan että tiesikö loppupeleissä kumpainenkaan kielimies oikeansuuntaista vastausta tähän pikaistuneen näköisenä esitettyyn arvoitukseen. 

Samalla tavalla noin-sana(kirja)-kerrallaan-simultaanisolkkaavaan turistiin törmäsin minäkin Robinhuudin parkkipaikalla eilenillalla, kun yllättäen eteeni pölähti härkäpari pieni kirja kädessä. Arvasin jo kauan ennen reagointirajaa, etteivät nämä kaverit ole tulossa jahvesta puhumaan ja oikeassa olin tälläkin kertaa. Kavereista rohkeampi pysähtyi eteeni, tervehti kohteliaasti ja esitti ilmeisesti kaksikielisen kysymyksen tyyliin ”Tujunou Bulu bulululu forrest?”. Sekunnin harkittuani ajattelin notta saakeli, nyt olen kerrankin luonteeni vastaisesti perusteellisen sosiaalinen ja aloitin viiden minuutin mikashown aiheesta lappeenrannan metsät. Kyllähän minä nyt tän alueen skuutsit jotenkuten tunnen niissä parikymmentä vuotta samoiltuani. Varmistin vielä notta ”Forest?” ja sain sanakirjan kautta vastauksen ”Riläks”. Ok…nou problem … Kovin hartaasti kuuntelivat kaukomaan miehet ex-temporeena itseään perin pohjin munaavaa ruuneperia ja poistuivat hetken päästä ensimmäiset pari metriä takaperin kävellen autoonsa kiittäen, mutta jotenkin hämmentyneen oloisina. Minäkin jatkoin suuntaani onnellisena siitä, että voin omalta pieneltä osaltani auttaa alamaissa olevaa turismia kohti uutta nousua.

Ennen kuin hetken aivolevon jälkeen kotiinpäin käveltyäni tajusin mitä se ”bulu bulubulu” tjsp. sen forrestin edessä tarkoitti. Ei ne mitään metsää etsineet vaan paikkaa ”for rest” eli lepomestaa. Ja jumalauta minä vielä kaasuaseman hommissa yhden kesätyörupeaman aikana oppimallani viittomavenäjällä laitoin nivelet naksuen kroppaa peliin kertoen miten ”sielläpäin forestin rannassa swimming on toosi relaksing silloin kun san is shaining” ymv. jälkeenpäin ajateltuna kaikkien mittapuiden mukaan nolommanpuoleista infoa varmuuden vuoksi noin kolmella eri kielellä käyden mestoja läpi aina Harapaisesta Hämmänauteensuolle. Tai neljällä kielellä, mikäli neliraajaviittomavääntely tulkitaan kädellisten kommunikaatiogenressä kieleksi.

Sääliksi kävi näitä turisteja, joiden ensikokemus kaupungistamme oli meikäläisen panttomiimit. Taidan pistää sosiaalisen sontaluukkuni tältä kesää kiinni ja palata työpaikan kahvihuoneeseen örisemään yhden sanan virkkeitä kysyttäessä. moi.

Jorma puussa pesää duunaamassa

Uuur-uuurgh-Uuruur-luriluri…kuullostaa lähinnä pöllöltä tai juhannuskokolla pilkkivältä keski-ikäiseltä ihmiskädelliseltä, joka on ehtinyt nauttia kansallisjuomamme normilekasta pinnan palttiarallaa alaneljänneksen tienoille. Mutta ei. Se on allekirjoittaneen amatööriornitologin kehno transkriptio imitaationumerostani nimeltä ”Pihakoivun Pulu”. Viimetorstaisen postinhakureissun keskeytti A1-tylyysluokan urigelleri-tuijotus pihani ainoasta puusta noin 3 metrin korkeudesta, paljastuen ensisäikähdyksen jälkeen oksa suussa pesäänsä himmailevaksi puluksi. Jumalauta minun pihakoivussa pesää tekemässä ja minä kun luulin että pulut syntyvät aikuisina, asuvat elämänsä nakkikioskien katoilla, syövät lihapiirakanjämiä ja elämäntehtäväkseen sontivat patsaiden naamat valkoisiksi. Ei meidän huudin kouluissa aikoinaan bilsantunneilla mistään puluista puhuttu, koska ei sielläpäin ole (eikä tule) mitään suurmiesten patsaita… 

Siinä sitten hetken aikaa kaksi potentiaalista reviirinhaltijaa tuijotti toisiaan ja minen hätäpäissäni osannut muuta sanoa kuin ”no terve”. Tähän ilmeisesti pulupariskunnan toinen puolisko kurlutti vihaisesti viereisen katulampun päältä oman vastauksensa, joka todennäköisesti ei olisi ollut muutenkaan julkaisukelpoista, joten päätin perääntyä Etelä-Saimaa paremmassa kädessä puolustusasentoon ladattuna pikkuhiljaa sisätiloihin jatkamaan urbaania pihabongaustani keväällä kirppikseltä ostamillani 10 euron neuvostokiikareilla. 

Hetken aikaa pesänduunauspuuhia kiikaroituani aloin minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni melkein ymmärtää lintubongareita sekä muita luontohippejä ja tämän tunnekuohun siivittämänä nimesin uudet vuokralaiseni parhaankuulloisilla suominimillä Jormaksi ja Irmaksi. En tiedä pitäisikö ostaa K-raudasta joku puutarhatonttu tms. patsas pihalle siltä varalta, ettei ne osaa hyödyntää ulostusmielessä lokkien tavoin tuota mun Mondeota tai naapurin mitälie japanialaista riisinkeittokonetta. 

Edessä melko jännä bongauskesä. moi.

Ruoka & Ripuli osa 10. Tampesterinmakuiset tuplamullat arkulle vainaan

Lappeenrannan kolesterolikuninkaan kesälomamättösuositus helpon keittiön, aerodynaamisen keskivartalon ja vegaanittoman ruokapöytäseuran eli hyvän huumorin ystäville. Tapolan takuuvarma elämänlyhentäjä karsii geneettisesti heikompaa äijäpopulaa hookoon perusslördää tehokkaammin ja lihapiirakan rasvaisenraikkaat höyryt ihan maistuvat yksiyksikakkoselle pikavalinnassa. Tätä herkkumättöä runsaammin nauttineille humppapumpuille ei kardiologit vastaanoton käytävällä hymyile ja kellaritason kylmäkalleosaston patologit kutsuvat näitä kulinaristeja ötzipötseiksi sen kuuluisan jäämiehen mukaan.

Tässä annoksessa mahtuu kerralla kahteen kouraan niin monta kaloria yhtä aikaa, ettei kannata valita muovituoleista perseen alle sitä auringonpuoleista. Olen kerran nimittäin tehnyt tämmönen lihis kädessä helteen vetelöittämällä puutarhatuolilla ukemin taaksepäin hankkien samalla värikkään kesälookin johon kuuluu ruohonvihreet polvet ja sinapinruskee rinnus. Sekä vaapukkapuskalle uhrattu mustamakkara ja amatöörihumoristien tosi hauskat jälkiviisaudet. Itsesuojeluvaistottominkin ihminen kun on verbaalisesti lahjakkaimmillaan juuri sillä hetkellä kun sen pää ja/tai vatsa on täyttymässä piripintaan tai vähän jo sen yli.

En minä tiedä mitään paremmanmakuista ruoankorviketta kuin tämä. Niih.

Yliystävällistä mummonmuilutusta Kouvolan assalla

Aluksi laitan hatun päähän….jotta voin nostaa sitä. Näin. Tällä kertaa VR:n konduktööreille. Vaatii näet kaksi syystäkin palveluammatin työurakseen valinnutta alansa ammattilaista saattohoitelemaan kaksi ja puoli megaluokan sähläriä kahdessa osassa turvallisesti perille. Eräs kollega saapui taas sukupuolisidonnaisen aikakäsityksensä mukaisesti ”riittävän ajoissa” assalle aikomuksena panikoida itsensä ja nyssykkänsä junanpenkkiin kaivelemaan (sitten vasta konnarin kysyessä) junalippu käsilaukustaan miljoonan naparetkivarusteen alta kiviäkin kiinnostavan selostuksen kera. Miesnäkökulmasta katsottuna (prkl). Tällä kertaa kohtalo kuitenkin puuttui lennosta peliin, kun hänen ja vastaavalle tasolle kohonneen kanssasisarsählärin karmat kohtasivat fyysisesti asemapihalla. Kuin salami kirkkaalta taivaalta seisoi tämä hieman enemmän elämän kuntopyörää jo polkea ehtinyt kanssamäheltäjä niine tyypillisine naisnyssyköineen keskellä käytävää ja itku silmässä 90 asteen polvikulmapystykyykyssä sopersi notta ”mie oon Imatralle menossa ja I-I-I-Irma karkas”. Heti kun kollegalle oli välähtänyt, että Imatra on samassa suunnassa kuin oma määränpää ja Irma on se äsken vastaan tullut snaran päässä asemaa eestaas hinkkaava pikkupuudeli, niin alkoi äksoni. Hetken mielijohteilla etenevä reaalielämän manuaalinen ”Helpdesk from the Hell” tempaisi extemporeena tuplanyssykät kantoon, sano mummolle vievänsä nämä junaLLE ja ehti vielä vauhdista ohjeistaa ystävällisesti miten koiran saa parhaiten kiinni. Tämän jälkeen molemmat muijat sprinttasivat resursseihinsa nähden täysillä omaan suuntaansa ja koira vielä kovempaa kolmanteen.

Hetken kuluttua totesi oven kahvasta roikkuva konnari steissillä helmipöllönä päätään pyörittävälle tuplakassialmalle, että nyt meidän kyllä pitäisi jo lähteä aikataulun mukaiseen liikenteeseen. Rehti apulainen tuuppasi sitten JaneDoen nyssykät jollekin toiselle VR-funkyChicken-kävelytyylillä eteenpäin valuvalle konnaria kaukaisesti muistuttavalle univormumiehelle ja sano näitten kuuluvan sille äsken tässä mölisseelle koiramummelille, jonka pitäisi tulla kohta ja että eikun hyvää matkaa/sitä samaa.

Huhhuh totesi arvon kollega ja istahti sitten oudon tyytyväisenä paikalleen päivän hyvän työn jälkeen, mutta sen naisihmisille tyypillisen seitsemän minuutin päättömän tavaroiden paikalleensiirtelyrutiinin jälkeen viereen ei seisahtanutkaan lippua kyselevä konduktööri, vaan tukka pystyssä huohottava asemalta tuttu koiramummeli Irma kainalossa tavaroitaan kysellen. Oli näet saanut jo ensi spurtin jälkeen kahdella handulla ilmaa kahmittuaan narun päästä kiinni ja juossut koira kainalossa portaat oikaisten hissin kautta suoraan junaan. Eli käytännössä ohittanut hissillä portaiden kohdalla kassejaan kantavan hyväntekijän. Siitähän se etelä-karjalainen puheripuli sitten räjähtikin.

Aihyväjumala/mitemiekotiapääsen-puhepingiksen keskeytti paikalla astellut kaiken nähnyt konduktööri toivottaen rauhoittavasti hyvää päivää ja mitäs täällä on hätänä. Hetken hepulointia kuunneltuaan palvelualan ammattilainen otti luurin käteensä aloittaen pelastusoperaation varmistamalla pääteaseman vastaanottajan läsnäolon, vauhdista sävelletyn lipuntarkastusproseduurin sekä sen että itse asiakas/koira-kombinaatio saapuu perille aikataulusta neljä minuuttia myöhässä ja niitten nyssykät reilu kolme tuntia myöhässä seuraavalla junalla. Huhhuh. Kympin (tai 10+) suoritus konnarilta ja kahden muijan kohdalta maailmanloppu tilapäisesti peruttu.

Junassa on tunnelmaa. MOT.

Ruoka & Ripuli osa 9. Kymmenen maksapihvin nollan euron puolukkahillonirvana

Ilmainen buffet, maksapihvit puolukkahillolla ja levottomat jalat ovat yhteisvaikutukseltaan fataali yhdistelmä tämmoiselle päivittäin sepelvaltimobingoa pelaavalle aadeehoodeedeedeeärrä-syndroomaiselle kellontallomalle sätkyukolle. Työ- ynnä muiden paikkojen sosiaalisista verkostoista jo kättelytilaisuuksissa poispudotettuna en osannut enää tässä elämässä odottaa kutsua ilmaiselle lounaalle, mutta SEN sähköpostin vaikutus oli sitten sitäkin henkeäsalpaavampi imaisten kehostani viimeisetkin inhimillistä käyttäytymistä simuloivat toiminnot.

Keskustan poikki kohti ravintelia hitaasti kiiruhtavana peränpitäjänä olin jo kytkenyt autoräplyn päälle hokemaan randomisti aha-älä-vainiin-nomitesesillei-mantraa mukaläsnäolevalla äänenpainolla reaaliajatusten ollessa jo notkuvien pöytien ilmaisannissa. Jo ovelta vastaantullut messevä maksapihvien tuoksu häkellytti poies loputkin ikäni mukana olemukseeni taotusta arvokkuudesta (?) ja lapsenomainen hymy kasvoilla liitelin lattian poikki kohti lämpöastian mystistä hehkua massimiehen neuvojen kaikuessa fade-outtina kohta lähestyvän makuorgasmin kuurouttamien korvieni ohi.

Hajuaistini selektiivisyyden aiheuttamat päivittäiset mikrotraumat realisoituivat tälläkin kertaa astian reunalle saavuttuani, koska perunavuoren ja kanasoossimössöastian takana nakotti vain pieni maksapihvimuki, jossa karun väriset herkkupalat orvosti odottelivat kuivannahkealla olemuksellaan otin kädessä lähestyvää kiiluvasilmäistä ottajaansa. Olipa ruokahekumassa jäänyt se alaoven aanelonen nimeltä ruokalista tavaamatta. Aivojen mielihyväkeskuksen pysäytettyä tämän lyhyen stressihetken seurauksena hetkeksi syljentuotannon, en uskaltanut ottaa siinä mielentilassa kastikeettoman ruoan potentiaalista tukehtumisriskiä täysisuusullonnassa vaan tyydyin kanasössövaihtoehtoon B.

Noin viiden minuutin osittain itse aiheuttamani katsekontaktittoman puheensorinamässäilyn keskellä huomasin kuitenkin yllättäen jälkiruokapöydässä piilottelevan puolukkahillokulhon ja kesken aloittamani virkkeen pomppasin pystyyn ja suuntasin mummojonoon tuota nektaria noutamaan.

Toisen santsikierroksen ja palleahengityksen päätyttyä ymmärsin ruokatuntini mättövaiheen loppuneen ja loppuruokailuajan ”kuuntelin” VR:n kivimiesten ähkyummetusilme, ryhti ja ihonharmaus kasvoillani vaivalloisesti läsnäolijoiden puolipoliittista keskustelua viereisellä kävelykadulla itselleen yhä syvempää kuoppaa kaivavan hyvänhajuisten puolueen edustajan mahdollisuuksista kansallisvaaleissa. Ns. vaalipuheen kuuntelijoista kun pääosa näytti olevan ala-kesoilin kirkkopuisto-osaston vanhan liiton etanolisteja joiden kiinnostus rajoittui lähinnä vaalimakkaroihin eikä etuisuuksiensa heikentämiseen tulevaisuuden united states of finlandissa. Muiden hakiessa jälkiruokaa alkoi läsnäoloasteeni palautua vähitellen tasolle, jossa pystyin melkein yhdistelemään minulle puhuttuja sanoja lauseiksi. Mässypaikasta poistuttaessa eteenpäinvievänä voimana oli ainoastaan vyön yli siirtynyt painopiste ja lopputyöpäivän pysyin aktiivisesti hereillä vain häilyvästi.

Kotiinkävelymatkan loiva alamäki ja teknisen viraston harja-auton hajustama raitis ilma palauttivat olon niin normaaliksi kuin minä nyt yleensä sen kohdallani määrittelen ja lenkkareiden nauhoja sitoessa ei mikään kehonliike enää isommin yrjöttänyt. Neuvostotankin sulavuudella askeltaminen alkoi kuitenkin yllättävän nopeasti palauttaa tuskanirvistystä naamalle Newtonin painovoimalakien oikoessa reittivalintoja tieliikennelain säädöksiä tehokkaammin ja viimeisissä ylämäissä sielustani kumpuava sisäinen urheilusankari lauloi jo korkealta kovaa pari kertaa tangon päälle munat edeltä laskeutuneen tenorin tremololla Toivo Kahvakuulan keskenjäänyttä opus 38:aa ”Otsassain on nappi mun….”. Ei kertonut jälkeenpäin googlekaan nimeä ilmiölle, jossa ylämäissä suussa maistuu maksa ja alamäissä puolukkahillo.

Eteisen lattialla kalmankylmissä lenkkihikihöyryissä maaten tiesin enää palovaroittimen punaisen ledin välähdyksistä olevani elossa ja ymmärsin sen torstain syömis-liikkumiskiintiön täyttyneen sekä kehonsisäisen energiataseen saavuttaneen absoluuttisen nollatason. Oli aika neutraali olo. 

Raakaa touhua tämä terveysliikunta.