Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Terve! 

Täällä taas ihmiskäyttäytymistieteen tutkija-opettaja Pölhö Harapaisen hajuyliopistosta! Viimeisimmän tutkimukseni mukaan tiedän nyt tasan tarkkaan kuinka paljon on ihmismielen tunneskaalan aika-matka-jatkumossa ero mikro- ja makroilmeen välillä hilpeyden muuttuessa happamuudeksi ja iloinen työstäpalaaja normi-kissanorjaksi eli omien harhojensa vangiksi, jonka henkinen vahvuus heikkenee suorassa suhteessa hajun määrään. Matka on 70 senttimetriä (vessan ovelta laatikon reunaan) ja aika sen mitä menee lausuessa sanat “No teerve miiitä Pölll…höh aijaijai”. Nih. Kissan geometriassa tuo matka on “riittävän lähellä”, mutta lattialta köntsää luuttuavan ihmisen lausunnon mukaan tässä tapauksessa “melkein” ei riitä vaan pitää osua tarkasti laatikonlaitojen muodostaman nelikulmion sisäpuolelle. Ehheheh…Sinnehän jäi Sherlock miettimään syytä kynnysköntsääni, mutta miun tietääkseni mäntysuopa on edelleen hiekkaa halvempaa. Oukkidoukki. Mulle riittää että tulee lataamaan lisää sheebaa mukiin heti kun moppi on pesty. Ihmismieli kun ei koskaan pysty aliarvioimaan kissan kiinnostuksen vähyyttä ihmistuskaan. Hauskaa illanjatkoa täältä tuulen yläpuolelta…

T. Gilbert Einstein
Se pakollinen pöljäserkku


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Villi luonto ahdistelee Osa 12. Jormairmelin eeppinen paluu


Aamulehteä hakiessa kuului pihapuusta tutunkeväisenä taustasaundina se ihanahko pulunkurlutus. Ei ole meikäläisen googletustaidoilla selvinnyt, että mille kauppatorille pulut yleensä muuttaa talveksi, mutta tuohon pihani ainoaan puunräähkään palaa aina pari kissaapelkäämätöntä linnunmöhkälettä murisemaan keväänmerkiksi. On varmaan suomen luonnon rumaäänisin eläin ainakin niiden mielestä, jotka eivät osaa arvostaa meikäläisen karaoketaitoja.

Hetken väijyttiin Jormairmeliksi nimeämäni pulun kanssa toisiamme vappuaamun raikkaudessa, kunnes pihapuluni kimppuun hyökkäsi ilmateitse salakavalasti todennäköisesti saman eläinlajin edustaja ja alkoi jumalaton älämölö ja iskujenvaihto. En tosin tiedä kuuluuko pulujen normaaleihin lisääntymishommeleihin pieni matsi ennen taksin tilaamista. Eikä tää vanha bensalenkkari nyt jaksa kuukletella näitä minulle tositärkeitä luonnonlakeja.

Ajattelin tempaisevani eeppisestä luonnonnäytelmästä vuoden luontokuvan, mutta ilmeisesti eilen nauttimani grillimakkarat ja vappumunkit aiheuttivat Nikonia pitävään handuun pientä kuvanlaatua heikentävää tremoloa toisessa kädessä kun liikettä vakautti ainoastaan saludomukin höyryt. Fotossa tuo vasempi möhkäle on pihapuussa muriseva normipuluni Jormairmeli ja oikeanpuoleisempi harmaa ufo on se itsemaksettuun ilmatilaani tunkeutunut kauhia agressori.


Jaahans. Se on sitten taas ensi kesän tunnelmanluojana pihallani valkoista kakkendaalia ja viemäriääniä puluimitaationa. Eipä haittaa. Tervetuloa kevät!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Povitaskussa puoli Tellusta



En ole koskaan opetellut venäjää ja nyt ei tartte. Löysin kirpparilta povitaskuun sopivan simultaanikeskusteluun tarkoitetun Petroiskoissa painetun suomi-venäjä keskusteluoppaan vuodelta 1957. Kaikki lauseet on ensin suomeksi ja sitten venäjäksi. Jäätävän hyvää sloboa arkikäyttöön. Seuraavassa poimintoja tämänhetkisestä venäjänkielentaidostani:

- Olen jo kauan toivonut pääseväni Neuvostoliittoon.
- Täytän kohta kolmekymmentäkaksi vuotta.
- Oletteko kovin ylösotettu?
- Haluaisin käydä työnsuojelun museossa
- Mitä rotua nämä lehmät ovat?
- Tahtoisin käydä lihakombinaatilla ja/tai tehtaan seimessä
- Kuka työskentelee tällä revolverisorvilla?
- Mitä haluatte sanoa?
- Minua kiinnostaa maanne opetusjärjestelmä.
- Minä opiskelen kirjeopiskeluosastolla.
- Haluaisin nähdä naisjoukkueiden kilpailuja
- Olkaa hyvä ja tuokaa kylmää lihaa.
- Haluan borzomia ja narzania.
- Ettekö haluaisi pestä hiuksianne?
- Ettekö halua vielä hieroa kasvoja?
- Antakaa kuivaa, älkää vielä pyyhkikö
- Osaatteko käyttää puhelinta?


Eiköhän näillä alkuun pääse. Ei muuta kuin viisumin hakuun…

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Jos silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään...



Buenos Dias! Tänäaamuna keväinen raikkaus loisti poissaolollaan heti siitä hetkestä kun silmäni mä auki sain. On sillä ihmeellinen kehon liikuntatoiminnot käynnistävä voima tuollaisella pikkuruisella ruskealla pötkylällä jonka sijainti on jossain muualla kuin ilmeisen yksipuolisessa mika-kissa-mika-YYA-sopimuksessa sopimissamme kakkaustiloissa. Siinä sitten istua nakotti kaikessa kuninkaallisesssa välinpitämättömyydellisyydessään pötkylän vieressä sen entinen ehta omistaja katseessaan katumuksen sijaan pelkkää syytöstä siitä että pääsy yhteiseen saniteettitilaamme oli estynyt oven kiinni menolla. Itse oli sen kiinni työntänyt (ehkä). Kissan logiikalla ymmärrän tämän suoraviivaisen fyysisesti postuumin mielenilmaisun, mutta ihmisen näkökulmasta olisin kaivannut jollain ihmisen aistilla havaittavaa proaktiivista elettä tilanteen korjaamiseksi ennen kuin alkoi jöötiä karvalankamatolle pukkaamaan. Ikkuna auki ja mokkamaisteri päälle niin eiköhän ala taas raikastumaan ilmanala.

Raikkaan keväistä sunnuntaiaamua!

T. Kauhamies MikaTee

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Arnoldin pierukeppi




Aaaääännngghhspprraaat…Tämmösellä kirpparilta löytämänlaisellani härpäkkeellä sitä yritti moni hintelä teinipoika 70-luvun olohuoneen keinonahkasohvalla naama punasena pierrä itselleen tartsanin badia, mutta luokkakuvista(kin) päätellen kovin vaatimattomalla menestyksellä. Toinen normi ruumiinvääntelyvemputin oli semmonen Anttilasta tilattu valkoinen tanko, jonka kahvojen ja jousen väri kertoi vääntelijän paikasta nakkarin jonossa. Itse sain voimatangon punajousisen muijaversion pikkupoikana kerran jotakuinkin ähelleltyä Uun muotoon, niin eikö jumalauta viime hetkellä pettänyt jerkku näpeistä ja toinen kahva humahti ääntään nopeammin melkein velipoikaa otsaan. Siihen päätty lupaavahkosti alkanu badibildailu ja jatku pyykkinarujen heiluttelu. Iskä perheen turvallisuusvastaavana rempas voimailuvälineen takapihalta lepikkoon todeten voimasanoilla väkevöiden notta siltä kohtaa karttaa on kesäkeleilläkin liian pitkä matka lähimmälle ambulanssille. 

70-luvulla punttisaleja simuloivat kaasukammiot olivat nykyhomelainsäädännön mukaisesti lähes lähestymiskelvottomia betonikoppeja väestönsuojien peränurkan viimeisestä ovikäytävästä vasempaan ja ne kaikki maksimissa kaksi suorituspaikkaa oli aina varattu paikallisen painiseuran viimeisenä puusta pudonneille cro-magnoneille, jotka olivat "puheista" päätellen salilla paikalla ja/tai fyysisesti läsnä ainoastaan hankkimassa pelkkää menolippua mielenhäiriöön. Tunnelmaa salilla loi musiikinjumputuksen sijaan jo ulko-ovelle leijuva hien ja kehon muiden kaasumaisten emissioiden (lue paskan) rento aromi eikä remonttihommissa oltu jeesusteippiä säästelty. Happi oli muutenkin niissä päissä kovin yliarvostettu ilmaishyödyke.

Ei ollu helppoa kehonrakentelu Kekkostoliitossa. 70-luvun bullworkereilla.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Mandimoorning hariap



Se tunne kun heräät työviikon takuukiireeseen valmiiksi myöhässä. Aamurutiinien läpirähminnän jälkeen ajattelin vielä todeta muutaman sanan naamaansa eteisen ovenkarmiin hierovalle kissaystäväiselleni, enkä ehtinyt sanoa kuin notta ”no mitä se miu ruuskityttö…” kun tuo hyvinsyönyt sheebaohjus tempaisi hansikkaan etusormea oikealla koukulla. Kynsi tarttui tietysti kiinni saaliiseen ja kassa-hanska-kombinaatio tikkana sohvan alle. Siinä sitten kissakuiskaajapalvelu Mikatee Ky lähes eturistisiteettömillä polvillaan lällätteli sohvan aluspimeyteen kauniita sanoja siitä miksei veeärrä tämän takia ketään odottele ja miten ihmisen aikakäsite on pyöreän sijaan lineaarinen. Lopulta kissa luopui saaliistaan ja tää vireeni singahti pumppu kurkussa juoksuaskelia umpihangessa simuloiden rautatieasemalle. Olipa raikas sprintti.

Note to self 1: Älä ala turhia mussuttamaan naispuolisille heti aamusta.

Note to self 2: Koita keksiä miehekkäämpi selitys myöhästymiselle kuin se että ”Kissa vei sormikkaan”. Ei ne koiraihmiset ymmärrä. Maanantaiaamuna kello kuusjajotain.

Note to self 3: Hanki varahanskat ja dödöä salkkuun.

T. Mika
Aamujunan hikisin kissakuiskaaja.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Villi luonto ahdistelee osa 11. Kirjastohiirestä kalmoksi

Se tunne kun ennen duunipäivän alkua raahustat kohti Maakuntakirjaston palautusluukkua marraskuisenraikkaan ihanassa räntävesiskeidasateessa ikään kuin koko pipon täyttävänä etkomantrana aamupäivän Joutsenolaisen hamppimaakarin juurihoitoruusuporan jyrinälle. Pepsodentin makuisia arjenkarkoitusmantroja puoliääneen mutustellessa piipitti vastaan päivän ensimmäinen järkytys, jota ensitsuumauksella aamurähmän läpi luulin jonkun toisen muovikassimiehen öiseksi kyykkyköntsäksi. Mutta eipä mitä. Ikänäön ulkorajan sisäpuolella tunnisti karvahattugoogle luulemani ihmisrejektin jonkun sortin jyrsijäksi. Tottahan toki kulttuurikaupungissa hiiretkin jonottaa kirjastoon, mutten uskonut että ihan keskiviikkoaamuna kello 6.

Minut nähtyään herra Hilarius valitsi kuitenkin kulttuurin sijaan kuoleman ja syöksyi kohti ex-teatterin ovea päästen spurttinsa päätteeksi harakan kynsien kannattelemana ilmateitse kerhoon kalmojen. Tovin siinä sitten funtsailin monttu auki luonnon kiertokulun kauheutta ja omaa positiotani siinä aikajatkumossa, ennenkuin jatkoin typertyneenä raahustamistani toimiston kautta kohti hammaslääkärin otsalampun loistetta. Odotushuoneessa tajusin unohtaneeni runnekuohussa palauttaa sen kirjankin. Jumalauta notta osas olla ankee aamu.

Loppupäivä menikin bongaillessa minuutin välein kellon paikalleen juuttuneita viisareita aivojen jäädyttyä buranavirrassa priorisoimaan ainoastaan kehon autonomisia toimintoja.

Laitan tähän liitteeksi tapahtumasta kuvaamani videon. Olen leikannut siitä loppukauhennuksen pois sillä tanskalaisella elokuvatyökalulla, jonka windows minulle armon vuonna 2013 käyttiksen vitukkeena siihen asensi. Uudelleenasennuksen ohjeet luettuani totesin helpommaksi opetella tanskan kielen vakaan tietoisena oman kirosanavarastoni laajuudesta ja laadusta. Ei siitä enempää.


Palaillaan.

video