Kuten aiemmin kerroin, niin
lievästi sanottuna lähes manian asteelle edennyt ihastukseni auringonkukkiin on
pikkuhiljaa saavuttamassa antikliimaksinsa ja ”periksi ei anneta
perkele”-periaatteella hankittu syvä ahdistus alkaa jo purkautua Touretten
syndrooman omaisina vokaalisina hermoväreinä JUMALAUTABULULULULUAAAH… Aiempi riemu
onnistumisesta oli voimakkaasti ennenaikainen ja aasinpää/-perseeni on taas
kerran saanut sille jo aiemmilta yrityskerroilta tutut kiertopotkut henkisen
minäni tyytyessä enää vain ohjailemaan kontrolloimattomasti vellovaa
kyynelvirtaa. Huonosti muotoiltujen lauseiden sekaan piilotettua
kasvinomistajan tuskaa ei lievennä edes orastava urheiluhulluus tai tässä(kin)
asiassa tietovarastoltaan (ei vatsaltaan) vielä minuakin heiveröisempien (mutta
puheliaampien) ala-Kesoilin kuninkaiden vertaistuki. Eikä missään tapauksessa
se googlelle ulkoistettu ns. maalaisjärki.
Toivorikkaan toukokuun alkupuolen
terhakkaasti kohti aurinkoa jöpöttäneet kirkkaanvihreät kasvinalut alkoivat
odotusarvon mukaisesti piiikkuuhiljaa löpertyä maata kohti ja kuinka ollakaan
eräänä maanantaiaamuna ei ruukuissa näkynyt enää lehtivihreän murustakaan; vain
pieniä ruskeankellertäviä ja kurttuisia kasvivainaanökeröitä. Sen
tuhannenkolmannentoista tuskaisen googlehaun jälkeen löysin jonkun
asiantuntijaksi itseään väittävän kasvitieteen tohtorin ohjeistuksen pienimmän
mahdollisen fontin japaninkielisen osion kirjallisuuslinkin alaviitteen
liitteestä maininnan siitä että ”koska auringonkukalla on pitkä pääjuuri, joka
saattaa uudelleenistutuksessa vahingoittua mikäli se on esikasvatettu sisällä” …
jätän tähän väliin mahdollisesti sopivan ja juuri keksimäni eroottisluonteisen
ihmisvitsin kertomatta toteamalla ainoastaan, ettei ihmisen ja kasvien maailma
niin kovin kaukana toisistaan loppupeleissä ole. Kuulemma.
Tulevan triffidiaitani
ulkoistutusyritelmän Vol.1 laitoin multiin jo ennen vappua, koska kauden
ensimmäisten terassi-ilmojen jälkihöyryissä kuvittelin kestokesän mallia -14 jo
saapuneen. Megaluokanmoga. Eipä tullut uskottua naapurin Wanhan Jaarittelijan
80 vuoden kokemusperäistä sääennustusta, vaan kehuin sille räplynä
nykyaikaisten tietokonemallien kaikkivoipaisuutta. Kolmen päivän päästä tämän
keskustelun muistoa kunnioitti enää kymmenen sentin lumikerros ja kuvan
mukaiset lumimiehen jalanjälkiä muistuttavat kompostimultamontut. Positiivisena
asiana tässä oli ehdottomasti se, että ”ravinnerikkaampaa” multaa tonkiessa
huomasin kompostorini toimineen talven aikana loistavasti, eikä haittaeläimien
jälkiäkään ollut havaittavissa lähiympäristössä. Tai sitten ne on oppineet
syömään sillä muovihaarukalla, jonka pömpelistä mystisesti löysin.
Joo hiljaista oli
auringonkukkieni hautausmaalla; yhdessä montussa tosin pieni taimentapainen
vielä söpösti lepäili vaakatasossa mitä ilmeisimmin jo kuolinvuoteelleen
kellahtaneena. Kasveilla ei onneksi ole älykkyyttä tai tuntoaistia, koska
muuten tuota kuvaa katsoessa menisi näin herkältä taiteilijalta yöunet. Herbaarioni
hypotermisen horrormuuvin viimeisessä jäykkäpaskontajaksossa kasvieni
loppuelämän minuutit meni todennäköisesti päälläolevan lumen ja vitutuksen sekä
ihmiskunnan ääliömäisyyden määrää funtsiessa.
En kuitenkaan ihan niin kehno
kasvinkasvatushommeleissa ole, kuin edellä esitettyjen kertomusteni perusteella
voisi katsoa tulleen jo tieteellisesti todistetuksi. Annoin nähkääs osalle
tulevista kasviystävistäni option menehtyä sisätiloissa jakamalla idättämäni
taimet kahteen luokkaan kunnon ja insinöörinkoulutuksen mukanaan tuomalla
yleispätevyydellä olettamani elinkelpoisuuden mukaan. Ulos kuolemaan kuoppasin
ainoastaan toptenin ja selkeästi elämänkaarensa kalkkiviivoja nopeammin
lähestyville hankin oikein vanhoista kunnon sademetsäntappoteakkirimoista
tehdyn telineen suihkukaapin viereen. Minun logiikkani mukaan röpelöisen lasin
läpi kuultavan substrooppisen pehmeän valon ja suihkusta tulevan vesihöyryn
olisi pitänyt toimia ilmastollisesti jonkunoloisena viidakkosimulaattorina. Ja
paskan marjat. Laatikon kasvustosta päätellen kuoleman hönkäys oli lähestynyt
juuri suihkun suunnasta, mutta nurkanpuoleiset viheriöijät voivat vielä ihan
hyvin. Ei ole ilmeisesti tropiikista tämä kasvi tai sitten käyn liian kylmissä
suihkuissa Lappeenrannan Energian armosta. En tietenkään muusta syystä.
Ja taustalla olevien vihreiden
tupsujen pitäisi pussin mukaan olla porkkanoita. Niitä myytiin samasta
pahvitelineestä ja ajattelin hetkellisen aivosähköhäiriön seurauksena yrittää
mäheltää verrokki-istutelman niille viimevuotisille porkkanatikuille. Jospa NYT
tänä syksynä saisi tehtyä oman maan porkkanoista sen dieettipieretyssalaatin.
Summa Summarum. Olihan niiden siemenpussien
sarjakuvaohjeiden alla näemmä jotain ohjetekstiä ihan pienellä präntillä, mutta
äijätyyliin ne luonnollisesti ohitin olankohautuksella. Ehdottaisinkin nyt
tuotevalvontavirastolle Suomen lainsäädäntöön tuotavaksi semmoisen aloitteen,
että kaikkiin selkeästi sukupuolisidonnaisesti luonnollista käytöstä/osaamista
vaativiin ohjekuviin laitettaisiin isolla otsikoksi ”Kuvien katsominen ei riitä
tämän asian ymmärtämiseksi, vaan lue myös näiden kuvien alla oleva teksti!”.
Minulle on toistuvasti vinosti hymyilty, nottei kukkien kasvatus mitään
rakettitiedettä ole. No ei varmasti ole ei... Jos se sitä olisi, niin puolet
Nasankin miehistä luulisi vielä kuun pimeemmän puolen olevan Boogiemanin koti.
Eipä muuta tällä kertaa. Pasila ja Porilaisten marssi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti