Välillä tulee oikesti semmonen fiilis notta on tämän planeetan ainoa kädellinen, jonka käsityötaidot ovat luokkaa Black ilman Deckeriä ja kädettömyys työkalujen edessä uhmaa jo fysiikan lakeja pois lukien painovoima. Tämän totesin hetki sitten käymäni lyhyen kokovartalopohdinnan jälkitoimissa.
Äsken lounaalle istahtaessani päättyi näet pitkään palvelleen tuolini elinkaari karun arkisesti muistuttaen taas kerran hyvinkin käytännönläheisesti lenkkeilykilometrieni määrän ja laadun liiallisesta vaatimattomuudesta nauttimieni kaloreiden määrään ja laatuun nähden. Eipä ehtinyt ensimmäinenkään makkarapala ihan suuhun asti, kun persauksen alta alkoi kuulua pahaenteinen rutina. Koska kehonolo tuntui em. ääneen verrattuna sillä hetkellä suhteettoman mukavalta, niin ehdin jo ennen liikkeellelähtöä arvioida rutinan syyksi tällä kertaa käyttämäni huonekalun. Alaviistoon kaaressa suuntautunut kehonliike vahvisti edellä pahasti kesken jääneen ajatuksen ja lonkan kohdatessa laminaatin olin jo ehtinyt menettää toivon rakkaan huonekaluni jatkokäytön suhteen, koska se (tuoli) näytti lähes yhtä pahalta kuin polveni nivelsiteet röntgenissä elämäni viimeisen jujutsutreenin jälkeen.
Siinä lattialla haarukka kädessä istuessani pidin lyhyen ja tunteikkaan muistohetken tuolilleni ihmetellen samalla autonomisen hermostoni kykyä tuottaa automaattisesti kovin monipuolisia kirosanamuunnelmia näinkin ulkoisesti rauhallisen miehen suusta...mutta sitten pikkuhiljaa mieleen hiipi ne karut elämän realiteetit: vastaavaan toimintoon sopiva lähes kokonaan omistuksessani oleva tuoli sijaitsee 38,3 km päässä äitin varastossa ja huonekaluliikkeelle ehdin aikaisintaan keskiviikkona, mikäli kaveri tuuraa treenienvedon. Eli lyhyt dialogi sisäisen puuhaspedeni kanssa johti lopputulemaan, jossa päätin mahdollisimman matalalla profiililla kokeilla taas kerran käsityötaidottomuuteni rajoja ja vetää tuolin kahdeksi päiväksi kasaan maksoi mitä maksoi ts. halvalla ja helposti.
Vasempaan käteen pakista kaksi ensimmäisenä siihen osunutta ruuvia, oikeaan käteen Boschin akkuporakone sekä vruum-vruum-viuviuviiuh-uh ja pelottava työkalukohtaaminen oli startista kalkkiviivoille kolmessatoista sekunnissa ohi akun varauksen päätyttyä viddumaisennormaalinkivasti. Räpellyksen järkyttävää ulkoista rumuutta ihaillessani totesin sen kestävän harmojani paremmin ainakin vaadittavaan keskiviikkoon asti; sen jälkeen hyvin piereskellyn tuolin matka joutaakin vaikka sinne Ekokemin hornantuuttiin muun ongelmajätteen sekaan Riihimäkeä lämmittämään. Hieman joutui kuitenkin pohkeilla keventämään ennen ensi-istuntaa takaisin jo jäähtyneen mikromakkara-appeen ääreen, mutta tuolin kolmanneksi viimeinen ateria sujui sen enemmittä rutinoitta. Nälkä se opettaa siperiassakin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti