Eksoottista ja oikeaa ruokaa kaipaavalle alkaa kohta niiden viimeisistenkin perähörkkölöiden tyhjentyneistä keskustaajamista löytyä sen kylän viimeisen kirpparin vierestä jonkunsortin eksotiikkaravintola, jossa tarjoillaan milloin minkäkin vuoristokurakstanin perinneruokamenuuta kaikenuskovan pottumuussikan hifistelijöille joiden makuaisti ei oikeesti erota kyynerpäätä perseestä. Mutta työpaikan kahveepöydässä kyllä muistetaan edellisillan kaukomaidensafkoista nekin mausteet, joita ko. baarin kokit eivät ole eläissään nähneet. Toden nimessä täytyy myöntää, että suomisuolistolaisista jopoilijoista vahvan kastikkeen valinneet tunnistaa seuraavana päivänä naaman väristä kunnei ne uskalla ennen puoltapäivää pierastakaan palovammojen pelossa. Habaneerokaasun alla kun sulaa IDOn posliinikin puhumattakaan muusta sektorille osuvasta pehmosemmasta materiasta.
Hetken mieli(häiriö)johteesta päätin minäkin sitten suunnata jokalauvantaisen ruumiintankkausreissuni työpaikan akkojen suosittelupälpätyksestä huolimatta siihen entisen bingon tiloihin remontteerattuun kaupungin parhaaseen ja ainoaan kiinalaisravintolaan. Yli miljardi ihmiskiinalaista kun ei voi olla väärässä makuaistiensa eikä vatsanpurujensa suhteen. Ensi-innostus pysähtyi heti tuulikaapin jälkeen poikkiteloin laitettuun sohvanselkämykseen ja tiukan oikean jälkeen lievästi klaustrofobinen eksotiikanetsijä veti syvään henkeä huomatessaan pöytäpinta-alan kattavan yli 90 % baarin lattiapinta-alasta. Onneksi tuli aloitettua lenkkeily toissakeväänä, notta mahtui ristiaskeltamaan pöytien välissä. Aikaisemman elämän pötsillä olisi tullut ohiaskeltaessa pyyhkäistyä laitimmaiset lautaset mukaansa. Vastaan tullutta treenikaveria piti morjestaa vain leualla kunei siinä kohtaa ”käytävien” risteysaluetta mahtunut nostamaan kättä kupeelta.
Normaalihämmentynyt läsnä-muttei-paikalla-ilme naamallani aloin jo alustavasti ottaa taka-askelia ovea kohti pysähdyttäen kuitenkin liikkeeni mukavanmuodokkaan tarjoilijattaren ”hyvää päivää täällä on paikka”-toteamukseen ja paikanvalinnan oikeus oli sillä sekunnilla harvinaisen selvä. Lyhyt mutta sitäkin syvempi odotuksen riemu lähestyvistä kaukomaiden makuelämyksistä valtasi mielen, eikä aitoa lapseniloani juuri vähentänyt edes samaan pöytään lonkkatuntumalla istahtaneet tuikituntemattomat ruokataukoaan lonnimaan tulleet raksamiehet, joista toinen oli puheen perusteella savosta ja toinen hajun perusteella 1700-luvulta. Hämmennyksen numero kaksi jälkeen kolme kookasta miestä suuntasi oikea kylki edellä kohti takaseinän kassaa, jossa eurot hiihti siihen malliin että päätin syödä servettitelineenkin tyhjäksi ennen lähtöä.
Itse sen ruoan maku jäi minulle hieman arvoitukseksi, koska päästyäni mättämisjonon päähän ensimmäisen kerran alkoi sekä henkinen että fyysinen junttinälkäni olla elämää suurempi eikä siinä psykofyysisessä tilassa enää oikein lajittelu toiminut niin pienillä ottimilla. Satojen hotelliaamiaisten hanskaustekniikalla aloitin oikealta ja mätin jokaisesta kohdalle osuneesta laarista sen minkä lautasella mahtui. Siinä ne sitten meni makeat ja suolaiset kastikkeet sekä lehmän ja gebardinlihat sekaisin. Olin ottanut vapaaehtoisesti jopa kalaa, jonka olen viimeeksi tehnyt vuonna 1984, kun yritin tehdä vaikutusta meidän luokalla opiskelleeseen hammaslääkärin tyttäreen. Eikä toiminut silloinkaan.
Toisella kierroksella maistelu ei onnistunut sen paremmin, koska eka kierroksen jäljiltä oli lautasen pohjalla sentin kerros makeata kastikevelliä enkä tiennyt salliiko säännöt lautasenvaihdon. Ei se maku paha ollut, mutta ihan sama joka möntin kohdalla. Kolmatta kierrosta en enää uskaltanut tehdä, kun pelotti että saattaa vahingossa päästää taistelukaasut kapealla käytävällä jonkun naamalle jos keskittyminen jostain syystä herpaantuu tai joku kysyy jotain. Kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen kokemus ja asteikolla 1-10 annan ruoalle 9 ja tarjoilijattarien toiminnalle/ulkonäölle 10 plus. Plus. Menen varpilla toistekkin.
Palaillaan astialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti