Usko, toivo ja raikkaus

Kyllä meinasi mennä taas aamulla usko ja toivo sitä äärimmäistä raikkautta tavoitellessa. Oraalisesti nautituissa kemikaaleissa kun on se hyvä puoli, että joka päivä ne opettaa jotain uutta ja ihmeellistä sekä kasvattaa kipukynnystä varsinkin silloin kun ei ole aikaa ja/tai/eikä taittokykyä lukea niitä painokoneen pienimmillä fonteilla etikettiin painettuja mitälie annosteluohjeita tai kieltojä myydä tätä myrkkyä lapsenikäisille tai 9 kk pippelimyrkytyksestä kärsiville naisihmisille.

Edellisillan pesuvatin kokoisen valkosipulipitsan jälkeen hönkäilin hetken aikaa hyyskässä peilikuvalleni ja tulin siihen tulokseen että Pepsodentin taikavoiman hiipumiselle työkavereiden huumorintajuttomuus on kehno jatke, silloin kun pikkujouluista on kulunut alle kaksi viikkoa. Varsinkin automaation ihmemaasta hankitulla ilmastointilaitteella varustetussa tuuletusikkunattomassa toimistossa, joka tietokoneohjauksella jaksaa pyörittää yhtä pienenpientä pieraisua viisi minuuttia toimiston jokaikisen nenän kautta. Kuulemma.

Kaivelin sitten kaaostunnelmaa välttääkseni peili(kemikaali)kaappini perältä halpahalliraikastimien ja muiden lahjaksi saatujen rotanmyrkkyjen takaa vanhan kunnon Illodin-pullon, jonka pölypinnoituksesta päätellen olin ostanut muinoin liitukaudella Viipurilaisesta berjoshkasta siitä maasta jossa viralllisen politiikan mukaan siihen aikaan viljakin kasvoi nopeammin ja skeida tuoksui pihlajoilta Uralin. Käyttöohjeen ensimmäisen rivin 5 – 10 tippaa/lasi tuntui kovin vaatimattomalta raavaalle aikamiehelle, joten kinkutin kynnellä muovilärpyskän pullon suulta, kaadoin lasiin kunnon satsin ja vedin puoliraakana lärviin. Tässä vaiheessa kipureseptorit ymmärsivät aivoja nopeammin että tämä raikkaus on nyt poistettava ääntä nopeammin jotain kautta pois kehoni sisätiloista ja suun ollessa tiukasti purskutusasennossa valikoitui refleksinomaisessa suuvesitsunamissa poistumisreitiksi nenäontelot eli tulipa tehtyä sekunnin sadasosassa elämäni kivuliain nenänniisto. Olisin varmaan sillä hetkellä tuntenut oloni tosi älykkääksi, mutta onneksi kehoni sisäinen itsepuolustusmekanismi kulutti kaiken jäljellä olevan aivokapasiteetin tasapainon ylläpitämiseen.

Työmatkalla oli sitten aika aatelinen olo, kun piti kävellä nokka aavistuksen koholla kivuttoman hapenkulun helpottamiseksi. Tässä asennossa oli toisaalta ongelmana poolopaidan kaulus, joka hipaistessaan aataminomenaa käynnisti minuutin välein hillittömän yskäkohtauksen. Naama punaisena rykiessä entisen alakesoilin kohdalla vastaan horjuneet tenumaan röllipeikot nostivat kassitonta handuaan ja sanovat terve luullen ilmeisesti raneksi koska olen kuulemma hieman samannäköinen sen värisenä. Olisin hyvin tullut loppuelämäni toimeen ilman tätäkin tiedon kultajyvää.

Iltapäivällä alkoi kyynelehtiminen olla perustyöpäivän normaalirajoissa ja silmien sivuttaisliike kattoi jo melkein koko sektorin. Saas nähdä milloin hajuaisti palaa ennalleen….moi.