Hiihto on maailman hölmöin tapa liikkua pelkin lihasvoimin lumen päällä. Kysykää vaikka juutuubin hakusanalta Juha Mieto, niin saatte edellisen hypoteesini todistavaa materiaalia yhden skeptikkoarmeijan tarpeiksi. Ajattelin näin hiihtelyloman päätteeksi avautua tästäkin hermojani jo vuosikymmeniä nussineista suksimuksintatraumoista, joista pääosa liittyy ylläripyllärinä armeijan harmauttamiiin aivosoluihini.
Trauma 1: Inttihikilaudat kumisaapasmonoilla. Kuustosen Mikko väittää, ettei Suomen puolusteluvoimissa opi muuta kuin vemppaamaan niin ettei peitto heilu, mutta tässä asiassa olen viihdemaailmamme varajeesuksen kanssa eri mieltä. Oppii armeijassa myös rakastamaan tupakinpolttelua ja vihaamaan talvisaikaan metsässä liikuskelua millä tahansa menetelmällä. Varsinkin niillä kilometrin kääntösäteen vaatimilla hikipaskalaudoilla karvahattu päässä, nahkahanskat kädessä, kumisaappaat jalassa sekä yhden kyläkaupan valikoiman verran tarpeetonta tavaraa nahkahihnoilla sidottuna ympäri kehoa notta fyysisesti vitutus saataisiin jakautumaan tasapainoisesti ja mies pysymään ladulla syvässä REM-unessakin. On tehty. Lapissa.
Trauma 2. Lappi, Misin asema ja jänkhä. Viimeistään pohjoosen puuhamaan toisella pakkasleirillä sisäistin perusteellisesti henkisen tasapainoni heikkouden suhteessa talviurheilulajeihin. Ai miten olikaan mukavaa, kun kuunvalossa joukko hiihtäen nukkuvia herrasmiehiä skimbaa tunturinrinnettä alas ja joukon toisen taistelijan ahkio menee eri puolelta puuta kuin loppuosa miehestä tavaroineen. Äkkipysäyksen seurauksena jonosta tulee rytmikkäästi läjä ja viileästi riemukas puolen tunnin kukahan-löytäisi-kenttälapioni-leikki. Eipä tarvinnut sen ryhmän pysäyttämiseen puna-armeijaa; riitti yksi metrin mittanen mänty. Tasan viimonen kerta kun tää lantalainen halasi jänkhää hihansisukset kyynerpäihin asti lunta täynnä. Ei maistu poronkusema snöge vieläkään.
Trauma 3. Hiihtokisavoitto. Armeijan kultaisen säännön mukaan ei saa olla koskaan ensimmäinen eikä viimeinen missään, jottei nakki heilu. No armeijan ensimmäisissä hiihtokisoissani oli tuloksissa ensimmäinen, koska olin aakkosissa viimeinen. Tämä logiikka on mahdollista ainoastaan siksi, että ennen lähtöäni ensimmäisenä kisaan lähtenyt sano minulle että ”elä saatana hiihdä tuon joen yli, jottei vesi jäädy suksen pohjiin…”. Olen varmaan ensimmäinen hiihtokisoihin osallistuja, joka änn-yy-tee-nyt-komennolla kumartuu alas, rempasee sukset jalasta ja juoksee ne kainalossa alkukiihdytyksen. Olin sitten jumalauta ainut kuka oli älynnyt tehdä niin ja homman kauheus paljastui vasta seuraavana päivänä, kun alkomahoolilla puuttuvaa itsetuntoaan korjaileva vääpeli pyysi toimistoon ja kehui minun suorituksellani lunastaneen paikan rykmentin edustusjoukkueessa. Kaksi viikkoa elin sitten pelko perseessä, mutta onneksi aikainen kevät ja taittovian armoittama huono sihti ammunnoissa pelasti edustusjoukkuekauheudelta.
Trauma 4. Hiihtokisatappio. Toisissa kisoissa sitten luvattiin kahdelle parhaalle päivän kuntoisuusloma ja niin olin intopiukeena, etten malttanut ohjeita kuunnella ja vetelin sitten siinä viimeisessä mäessä oikeata latua. Piiiiiiitkän mäen alla jäälle päästyäni kauhoin apinan raivolla ja luulin jo voittavani koko kisan ennen kuin näin kaukana korkean mäen päällä muut kisatoverini katoavan metsän siimeksiin maalia kohti. Jumalauta. Vasta noin viidentoista minuutin haarakäyntihinkkauksen jälkeen pääsin mäen päälle ja ei siellä enää silloin hiihdellyt kuin yksi laskentamerkonomiksi itseään tituleeraava kynäniska, jonka yleiskunto rajoittui lähinnä henkiselle puolelle ja urheilulukemisto miestenlehtiin.
Trauma 5. Suksien osto. Toissa talvena päätin sitten reilun tenkkapoon jälkeen palailla laduille eli kokeilla tosi rentoa hiihtelemistä. En kuitenkaan enää omista suksimiseen tarvittavia välineitä, joten ajattelin lehtimainoksen innoittamana mennä munaamaan itseäni tällä kertaa ihan asiantuntijan pakeille urheiluliikkeeseen. Kun kasarina suksien valintaan riitti pituusmittana ojennetun käden ranne, niin nyt olikin vuorossa kolmannen asteen kuulustelu, jota en ilmeisesti tällä huumorintajulla läpäissyt. Jo ensimmäinen vastaus meni väärin kun puolta nuorempi neitokainen kysyi että minkälaiseen käyttöön nämä sukset tulisi ja minä vastasin että ”hiihtämiseen”. Tämän jälkeen polviinsa nojailevan myyjättären kanssa päästiin lopulta yhteisymmärrykseen ainoastaan siitä, että minun on parempi tulla suksiostoksille joskus myöhemmin. Tämä ajankohta ei ole vielä aktivoitunut.
Siinä oli viisi pääasiallista syytä, miksi minun hiihtolomani ei nyt eikä lähitulevaisuudessa tule vastaamaan nimeään noin aktiviteettitasolla. Lähimmäksi hiihtoa pääsin tällä viikolla kun Punaisen Ristin Konttimyymälässä haistelin vanhojen Valtosen tehtaan puusuksien pohjaa vanhan tutun tervan hajun toivossa. Swixiä imppasin…kele. Mikään onnistu...
https://www.youtube.com/watch?v=cRpWVLa4DJY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti