Kyllä minun mielestä itseään saa kehua ainakin silloin, kun on pystynyt selkeästi parantamaan mitä tahansa suoritustaan guuglejumalan armollisessa suojeluksessa. Suomiäijän geeniperimään kun on ohjelmoitu luontainen kyky ylittää (ja alittaa) miehekkäästi omat rajansa sillä suomalaisen sisun, lujan tahdon, oikeiden hakusanojen ja toimivan nettiyhteyden viitoittamalla elämänpolulla. Uuden oppimisessa tämän periaatteen sisäistäneen ihmisen alkuinnostuksessa on vain taivas rajana ja realismin astuessa kuvioihin täräyttää lahjattomimmankin juhamiedon itsetunnolta ilmat pihalle viimeistään se multainen maankamara, vaikka ns. kasvimaan yli pääsisikin tasajalkaloikalla.
Kuten taas kerran kävi tämän lähiöfarmarin porkkanankasvatuksessa. Viimevuotiset naurettavat tikkuporkkanat olivat katkera muisto vain, kun kaksin käsin riemuitkunpurskahduksen säestämänä tongin tuota oranssia kultaa takapihani muhevasta mullasta. Puutarhakompostorin ravinteet olivat tehneet tehtävänsä ja maan antimien kokoluokka vaihteli tällä kertaa tuommosesta yhden solun mittaisesta nanoameebaporkkanaisesta aina jyhkeän pikkunakin puolikkaan kokoiseen mikromooroottiin. Voi sitä riemun tunnetta, kun nyppimisurakassa penkin päähän asti kontattuani tajusin edellisvuoden yhteen kouraan mahtuneen sadon kasvaneen kokonaista kolmeen ja puoleen kouralliseen. Hieman minua tosin huolestuttaa sadon ja maanviljelystaitojeni eksponentiaalinen kasvu; näillä kasvukäyrillä joudun vuokraamaan traktorin peräkärryineen viimeistään syksyllä 2047.
Vaikka koko tämänkertaisesta sadostani ei riittänyt jouleja edes yhden tuhnupierun tarpeiksi, niin vastapainoksi makua ei lähiöjuureksissani ollut tällä kertaa juuri maistettavissa. Ilmeisesti runsaita sateita seuranneen kuivuuden seurauksena kaikki maku oli imeytynyt maahan ja maukkainta kasvimaassani oli se penkkejä ympäröinyt kompostimulta mikä toki voittaa ne lähiliidlin valmissösseröt. Puolikas lautasellinen maanläheisen ekoloogista vegaanijeesustelua sai taas henkisen minäni hippiosaston hymyilemään sisäisesti matkalla kohti kirkkautta ja lihansyönnin syntejä syviä.
...
Sarkasmi on huumorin vaikein laji. Ainakin silloin kun pään sisäisen sanakirjan sivuja liimaa toisiinsa majesteetillinen vitutus. Potenssiin kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti