Itsensä munaaminen ja esiintymisjännitys ovat ilmiöinä hyvin lähellä toisiaan; kumpaankaan ei totu, mutta niiden kanssa oppii elämään naama näkkärillä. Ennenkun kerron mitä tarkoitan, niin on tunnustettava muutama fakta itsestäni. Vaikka ulkoisesti olen ainakin pystysuunnassa täsmälleen suomikeskiarvoa ja naamaltakin niin naapurinmiehen näköinen että bussissa kaikki varmuuden vuoksi morjestaa, niin joitain ikä-sukupuoli-habitus-kombinaatiooni perinteisesti kuuluvia asioita en ymmärrä enkä hallitse. Rohkenen nyt julkisesti tunnustaa, ettei minua juuri voisi vähempää tuon kansallisen jääkiekonpeluun seuraaminen kiinnostaa. Tämä tunnustus oli vaikea, koska minun pitäisi oman ekologis-sosiaalisen lokeroni edustajana olla parhaillaan vähintään tekemässä munasiltaan klikklak-sarjoja lumihangessa jippiitä huutaen tai olla jollain muulla myöhemmin nolottavalla tavalla tiivistyneen joukon saipajäätä särkemässä. Huoh. EVVK.
Kävi näet niin, että tuossa työpaikkani rakennuskompleksin röökiringissä muutama ”hyvää päivää”-tason nimetön naamatuttu alkoi puhua sauhuttelun lomassa ”meidän pojista” ja ”pleijareista”. Itse vasta sosiaalista käyttäytymistä opettelevana ajattelin kerrankin osallistua keskusteluun kysymällä maireasti hymyillen notta ”minkäs ikäisiä ne pojat ovat?”. Hetken molemminpuoleisen ”kai ne alta kolmekymppisiä on”-kaonnan jälkeen tajusin, ettei ko. henkilö puhunutkaan kupeidensa hedelmistä ja/tai tietokonepelistä, vaan sanapari ”meidän pojat” on mainosmiehen keksimä analogia urheiluseuralle nimeltä SaiPa ja pleijarit jotain aivan muuta kuin Playstation. Iiiihan hemmetin nolo tilanne taas kerran. Mistä minä voin tuommoista tietää, kun joukkuelajeista seuraan ainoastaan naisten lentopalloa ja sitäkin vain kauniisti sanottuna esteettisistä syistä. Siitäkään mitään sääntöjä tunne…
Olen elämäni aikana käynyt katsomassa tasan kolme lätkämatsia. Ensimmäiseen katsomokoettelemukseeni lähdin isoveljen pyytämänä. Vuosi taisi olla 1992 tjsp., paikkana Imatran jäähalli ja otteluna ripulisarjan matsi Imatran Jymäkkä vastassaan ehkä Klaukkalan Kurra (tunnetaan nykyisin nimeltä Klaukkalan Gepardit). Tunnelma oli aavistuksen synkkä, koska deejii ei tällä(kään) kertaa ollut paikalla ja pimeähkössä katsomossa haisi home. Itse peli oli taitotasoon nähden laadukasta ja leppoista. Jos valmentajan huutoon ”syötä” on aikaa vastata että ”nyt vai?”, niin tuskimpa niistä pojista NHL-miehiä olisi muutenkaan saanut minkään maailman TamiFluulla. Hyvänä muistona jäi Jymäkän voitto ja isoveljen tarjoama grillimakkara pahvikahveella.
Toiseen matsiin lähdinkin sitten opiskelukaverin yllyttämänä. Ei mulle siihen aikaan tarvinnut sanoa kuin, että ”eeet uskalla” niin silloin singahti. Tällä kertaa suurena riskitekijänä oli kuitenkin se seikka, että kaveri oli paljasjalkainen Porilainen ja Kisapuiston kaukalossa väänsi Ässät vs.Saipa. Kyllä siinä sai 3 x 20 min jännäkakkaa pidätellä muutaman sadan umpihumalaisen lappeenrantalaisen keskellä, kun aina Ässien tehdessä maalin viereiseltä penkiltä kaveri ponkaisi kädet ylhäällä pystyyn karjaisten ”Hyvä Jätkääät!”. Sillä kertaa kaveri ei kuitenkaan saanut turpaansa, koska SaiPa voitti.
Kolmannen kerran minut pyysi mukaan lapsuudenkaverini Elvis (nimi anonymisoitu kuvaavammaksi), joka oli päässyt toimitusjohtajaksi johonkin firmaan ja saanut sitä kautta hyviltä veljiltä VIP-luokan lippuja. Itse lätkän takia tuskin olisin liikahtanut, mutta ilmaisen ruoan ja varsinkin sen aina yhtä ihanasti maistuvan ilmaisen viinan kutsuun ei terve suomimies koskaan saa vastata ei. Ja eikun seitsemän vuoden tauon jälkeen takaisin Kisapuistoon nauttimaan täysin siemauksin jalosta urheiluviinas..ääh..viihteestä. Khyyl oli leuhkaa istua VIP-katsomossa vain kaksi riviä taaempana aina yhtä vähän luottamusta herättävän näköisestä kaupunginjohtajasta, jonka matsi kului pääasiassa helevetinmoista kommunikaattoria näyttävästi heilutellessa ja selostaessa sen kautta matsia ilmeisesti vaimolleen. ”Sshaipa teki maalin ehhehhee” muistijäljen poispyyhkimistä tajunnasta hidasti seuraavalla viikolla Etelä-Saimaassa ollut kunnallisveron korotusuutinen. ”Luottamus pitää ansaita” toteamuksessaan tämä kaveri oli mielestäni sen ainoan kerran oikeassa.
Tuo kolmas matsi oli muuten siinä sumussa kaikista hilpein; ainoaksi ongelmaksi muodostui viimeinen erätauko. Jostain kumman syystä VIP-tiloihin oli järjestetty arvonta ja palkintoja oli tasan kaksi: T-paita ja nimmarilla varustettu lätkämaila. Olen jo pikkupoikana paikallisen VPK:n pingiskerhon pikkujouluarvonnoista oppinut sen verran, että mitä nolompi palkinto niin sitä varmempi voitto. Kuten kävi tälläkin kertaa. Aloin työntää tuolia taaksepäin jo siinä vaiheessa, kun arpaa nostanut jamppa sanoi ”ja lätkämailan uusi onnellinen omistaja on…”. Vaikka todennäköisyys voittoon oli 1/22, niin tällä kertaa voittajan ei ollut helppo hymyillä. ”V*ttu se on KOKKO” vastaus lopetti osaltani arvailut mailan lapaan tehdyn töhreen kirjaimista. Lähdin sitten yhteistaksista päästyäni kävelemään kotia kohti, koska en raaskinut mailaa poiskaan heittää ja tuskin se kainalossa olisi baarinkaan päässyt. Kerrankin oli turvallinen olo kävellessä keskellä yötä kaupungin kusenhajuisemman konekiväärikorsun ja Sinisen Laguunin välistä kohti Voisalmen synkkiä sysimetsiä. Oli tällä kertaa sen verran tulivoimaa mukana, että teinitkin pysyivät hiljaa autoissaan. Mailan lahjoitin myöhemmin naapuruston pikkusälleille katulätkän peluuseen.
Eli siinä on mun lätkäkokemukset. Voisin kyllä lähteä joku kerta taas matsia katsomaan, niin säilyisi tuo kerta kymmenessä vuodessa tahti. Ottakaa yhteyttä jos lätkä kiinnostaa…moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti