Ruoka & Ripuli osa 1. Suomigorilla Gandhin kyökissä

Aloitan blogipäivitykseni perinteisesti anteeksipyynnöllä FB-kamuilta toiston takia, mutta nyt oli hätätilanne. Omasta mielestään arvostettu kollega näet kysyi, että onko blogini joku hemmetin laifstail-blogi ja minä saatana menin kolmen ihmisen tuijottaessa hätäpäissäni myöntämään että onjoo ymmärtämättä taaskaan mistä on kyse. Googlettaessa sitten selvisi, että tämän tyylisissä blogeissa puhutaan muodista, ruoasta, ihmissuhteista yms. meikäläiselle totaalisen vieraista jutskista. Ajattelin kuitenkin yrittää trendikkäästi jotenkin päteä ja valitsin noista sen helpoimman aiheen eli ruoan, koska kuitenkin syön jotain lähes joka päivä. Laitoin osiolle paremmin ruoanlaittotaitoani kuvaavan nimen ”Ruoka & Ripuli”.

Aloitan niin eksoottisesti kuin S-marketin antimilla on käytännössä mahdollista eli ei-suomimätöillä. Opiskeluaikana solukämpän naapuri nimittäin opetti meille suomalaisille miten sössitään eksoottisesti maustaen mistä tahansa raaka-aineesta tehty ruoka ja me opetimme sitä syömään lehmän- ja sianlihaa sekä huuhtomaan ne kurkusta alas miedosti alkoholipitoisilla juomilla. Se kun oli niitä itämaan tietäjiä, joka tykkäsi yläkerran hollantilaisten tavoin pukeutua ajoittain oranssiin, mutta ilmeisesti eri syistä. Me osattiin selittää sille uskottavasti, ettei Vedyn tai Atomin syöminen kenenkään reinkarnaatiorundia lopeta, koska niissä Saarioisten valmislihapiirakoissa ei ole lihaa kuin nimessä. Vastapalvelukseksi se teki hirvikeittoa, josta tuli käytännössä keltaista lillua vihreillä pisteillä varustettuna. Kyllähän sitä yrjöömättä söi, mutta sääliksi sitä hirveä kävi. Suomen luonnon uljas symboli päätyy osaksi singaporelaista laksatiiviliejua. Huhhuh. Silti ei lähellekään yhtä karmea ”lounas” kuin naapurin neiti Liun kiinalaisen keittiön ”Rotten Pike”-kattaus, joka tuoksahti 20 asteen pakkasellakin kolmen parvekkeen päähän vehkeille. Molemminpuoleisen ruokakulttuurishokin jalkoihin pahiten tallautui isännöitsijä Seppo selittäessään panttomiimina järjestyssääntöjä ihmiselle, joka ei osannut mandariinin lisäksi sanoa muuta ymmärrettävää kuin ”jelou-jelou”. Ruokataistelun selkeä voitto tamilikääpiöille ja kunniamaininnat K-Marketin Riitalle sekä Toikansuon jätevedenputsarille.

Seuraavassa muutamat ihquomat sovellukset Gandhin keittiöstä.

Meal Rejected by Ethiopians-pannupaistosbakkanaali. Belgialais-hollantilais-irlantilaisen känniääliökonsultaation karu lopputulema, jossa isoon paistinpannuun on laitettu kaikki periaatteessa syötäväksi kelpaava paistumaan. Tämän aterian erikoispiirteisiin EI kuulunut maku, ulkonäkö tai ravintoarvo, mutta sitäkin enemmän ruoanlaittoon liittyvät oheistoiminnot sosiaalis-kulttuurisine ulottuvuuksineen sekä edellisten asukkaiden ylähyllylle unohtamine mausteineen. Kansainvälisen kokkipoppoon dynaamisen keittiötyöskentelyn lopputulemana voitiin olla yhtä mieltä ainoastaan ruoanlaittojuomaksi itse lähikaupan omenoista tehdyn kotiviinin soveltumattomuudesta aasialaisille vatsahapoille. Muiden osalta aterian jälkimaku lähti suusta vasta kolmannella mukilla Pub Raittisen suolapähkinöitä ja tuplamäärällä kahvikonjamiinia. Tässä touhussa opin sen, että ulkomaankielellä ruoan kehuminen on paljon helpompaa. Aivoenergian kuluessa jokaisen sanan miettimiseen erikseen, ei kapasiteettia enää riitä valehtelemisen paljastaviin mikroilmeisiin ja kaikki on kyökin tuulettamisen jälkeen tyytyväisiä, vaikka suolistossa jo pikkuhiljaa koveneva kurlurlur saa herkempipakkiset alitajuisesti pysyttelemäänkin ryntäysetäisyydellä hyyskään.

Punkkerimäen paistettu riisi. Hinta-laatu-suhde kallistui ehdottomasti hinnan puolelle, eikä ulkonäön luotaantyöntävyys kompensoinut maun vastenmielisyyttä. Pannulla paistuvan massa uhmasi termodynamiikan lakeja eikä puolen tunninkaan paistaminenkaan käynnistänyt kuivumisreaktiota. Ajoittain voimakkaan poksahtelun takia käyttöönotetun pitkävartisemmaan kauhan kahva suli L-muotoon kesken haudutusvaiheen äitille soitetun ”apuaaaaargh”-puhelun aikana. Netistä printatun ”ohjeen” mukaan viimeisenä massan päälle läiskäisty raaka kananmuna lisäsi ennestään tahmean massan limaisuutta ja tiilenpunainen väri oli puhdas vahinko, koska jostain syystä jokaisessa kuudessa (6) ostamassani kolmen (3) eri firman tonnikalapurkissa itse pääraaka-aines uiskenteli tomaattiliemessä. Hyllyttäjänperkele olikin järjestänyt rivit firmoittain eikä maun mukaan… Muuten ruoka oli klassinen esimerkki laihdutuskuuriansa aloittavan keittiökammoisen miehen käsityksestä dieettiruoasta. ”Jos ruoka maistuu hyvälle, niin se ei ole koskaan terveellistä”, valisti meitä mammankultia armeija-aikana tupamme suurtalouskokki ja oli karaten mustavyönä ulosanniltaan uskottava. Tämän mätön kohdalla pystyi sokeakin otsallaan todentamaan aterian nauttimisen hiipumista ruoan syömiseksi kasvojen muuttuessa naamaksi.

Tikka Masala. Enpä ole paskaa maistanut, joten en voi tässä yhteydessä käyttää tätä suomalaiskansallista makumittaa vertauskuvana tälle töhnälle. Rohkenen kuitenkin väittää tämän eineksen maistuvan yhtä pahalta kuin ihmisaivojen kokemusperäinen mielikuva on paskan hajusta. Ajattelimpa laihdutuskuuri-intopiukeena ostaa mätöiksi perustonnikalan sijaan jotain eksoottista ja löysinkin purkin logolla Pirkka/tonnikalaa Tikka Masala-kastikeella. Aattelin heti että bingo...tommonen kotimaisen kalatehtaan tuotehan saattaisi sopia tämmöselle herkän taiteilijavatsan omaavalle fisufoobikolle hemmetin hyvin ja paremminhan ne Suomalaisenmakuiset mätöt kessissä pysyy pitemmälläkin hölkällä. Ja boonuksena on sen jälkeen sivistyneemmänkuuloinen FB-kamuille ruokatietämyksellä leuhkiessaan, mikäli muistaa kopioida purkin kyljestä tekstin oikein päivitykseen.

Sitten eikun pikapikaa himaan ja kädet nälästä täristen edellisen päivän makaroonit mikroon ja purkki auki. Ja voi pyhä Poseidon...purkin sisällä olikin semmosta ripulipaskan väristä mömmöä jonka haju kerto kyllä nyrkkeilijällekin, ettei se dunkkis ollu Härmästä tai sen lähimailta kotoisin. Selvisi samantien googlettamalla myös, ettei ”Tikka Masala” ole mkn länsi-Suomalainen kalatehdas, vaan se on intian kieltä ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”intialaisen katukeittiön takahuoneen lattian kolmannen lakaisun rikkalapion sisällöstä tehdyllä mausteseoksella maustettu laskiämpärin sisältö mukaeksotiikka etsivälle rautavatsaiselle valkoiselle miehelle, joka ei ymmärrä ruoanlaitosta(kaan) hevosen persettä”. Ai jumalauta sitä muinaisten aikojen ihmisapinaa, joka viidakossa törmäsi kasviin nimeltä korianteri ja ajatteli notta laitampa tuota ruoan sekaan; on sillä älynväläyksellä muutamat yrjöt tässä ihmiskunnassa lennätetty...no pitihän se syödä, kun tuli eurokuuskytäjotain siitä maksettua, mutta sitten oli kauhia olo hölkälle mennessä. Kierti, vitutti ja hajun perusteella suoliston tilalla pärisi se vanha norjalainen kaksitahtikone mallia Ööögland.

Tässä oli ensimmäisenä osiona nämä eksotiikanhakuisimmat vatsanvääntimeni. Myöhemmin kerron sitten omat reseptini noihin kotimaalaisempiin pussimuusseihin, kalapuikkoihin ymv. kyökkisösseröihin. Olen myös leiponut elämäni aikana tasan kaksi kertaa, joista toisella kerralla onnistuin ikävä kyllä ihan helevetin hyvin ja jäin jossain paskakakkukisassa sijalle 11. Mutta siihen asti bonappetit!