Tuskantai plus p*skantai on yhtä kuin maanantai

Aamu alkaa Aalla samoin kuin Ahdistus, olisin minä opettanut aapista tänä aamuna. Eilen kokeeksi ostamani tulisemman habaneeron jälkipoltot herättivät pään, suun, vatsan ja hanurin kännykän tiluliluleita raikkaammin viikkoon alkavaan. ”Ilon” ja polvien kautta tehdyn sängystänousuliikkeen niksnaks-äänet herättivät ainoastaan heikkohermoisemman kissalemmikin, mutta onneksi laskentamokan terästämän aamukahvin jäykkyys antoi sekä pään- että vatsanpuruille uutta ajateltavaa. Henkinenkin minä tuntui tällä kertaa jäävän lähtötelineisiin, kun ei edes Fingerpori päänsisäisessä aamusumussa yhdistänyt viikonlopun aikana aivojen mielihyväkeskuksessa irtikytkeytyneitä synapseja. Isomman tien risteyksessä rikkirevityn mäyräkoiran pahveja, kaljatölkki ja auton alle kuollut orava, eikä hiekoittamattoman jalkakäytävän arktinen loiste juuri ylämäen muutaman miinusasteen vastatuulessa häikäissyt. Aaaargh…

Paperittoman toimiston utopiaan sukeltavan miehen mieltä ei edes piristänyt aamun kahvitauko, koska elämää suurempana syntisenä täytin pyhää astianpesukonetta väärin ”edestäpäin”. Päätin itsesuggestiona aloittamani hymyilykampanjan ja jätin työpaikan ilmapiiriä tärkeämmät ihmiset sillä erää pohtimaan ongelmiensa pienuutta. Työpäivän läpirämminnästä datavirtaan hukkuvan pelasti kello kolmen gongi, vaikka kaukoviisaana lataamani älypuhelinsovelluksen mukaan olin siihen mennessä kävellyt 143 km keskinopeudella 63,2 km/h. En muista kuitenkaan kävelleeni päivän aikana useampaan otteeseen Joutsenon tai Ihalaisen linkkitorneilla, joten uskon kehon energiankulutuksen jääneen sateliittilaskelmia huomattavasti pienemmäksi. Kotiinpäin kävellessä pohdin sanan ”urheilu” etymologiaa ja päätin ajatussessioni lopputulemana lähteä hölkkälenkille.

Harrasteurheilu se vasta hienoa hommaa onkin. Lahden MM-hiihtojoukkueen suomalaisesta sielunmaisemasta poiskuseman käsitteen ”sisu” korvaantuminen sanaparilla ”päivän kunto” helpottaa myös meitä harrastelija”urheilijoita” uskottavammin selittämään yleensä maanantaihin osuvan totaaliromahduksen. Jo ensimmäisen 200 metrin jälkeen tiesin pelin olevan pelattu kuin pikkujoulutanssissa jälkiturpaansaanteineen ja gasellimainen askellus hiipui pikkuhiljaa muistuttamaan tyyliltään asfalttia rouhivaa T72-neuvostotankkia myös/varsinkin henkisesti. Ensimmäisistä liikennevaloista ei tietenkään taas päässyt vihreillä läpi, vaan joutui sijoittumaan tolpan sektorissa mahdollisimman kuolleeseen kulmaan autoihmisten seuratessa drive-in-showna tervahöyryisiä vatsahappojaan nieleskelevän adidaspainajaismallin esittämää jaksoa ”pokeri” sarjasta  ”Tupla tai kuitti”. Sittarin alikulkusillan kohdalla ohi linttasi sitten nuorehko naisihminen ja annoin sen halkoa tuulta Starkin risteykseen asti, syynä lähinnä vauhti ja pakarat. Ei kuitenkaan minun.

Loppumatka menikin sitten kuin vettä valaen (…ja sille kuka tuon uskoo niin minulla olisi myytävänä tooosi hyväkuntoinen ja säännöllisesti huollettu polkupyörä). Ei mutta oikeesti ensimmäinen polviinnojaus tapahtui vasta työväentalon risteyksessä ja siitähän matka viettääkin sitten loppumatkan alaspäin. Loppusuoran ainoana huolenaiheena olikin, että pystynkö vauhdin hurmaan humaltuneena kanttaamaan näillä eturistisiteenjämillä 90 asteen käännöksen omalle kotikadulle vai loiventaako massavoimat liikaa kääntösädettä rysäyttäen tahdostaan riippumattoman sadan kilon ihmisohjuksen Sisistustekniikkaliikkeen ikkunasta läpi.  Maanantaista huolimatta himassa jälleen ja suihku-safka-sohva-session päättyminen hetkelliseen hyperventilointiin monttu auki kattopaneelin nauloja laskien.

Siinä mun maanantai. Ilmoja kyllä piteli. En aio alkaa päiväkirjaa pitää, mutta tänään kauniisti sanottuna maanantai vitutti isosti ja piti ahdistusta helpottaa sillä ainoalla tavalla jonka minä tiedän. Eli kirjoittelemalla ufojuttuja nettiin muita masentamaan. Onneksi enää neljä yötä lauantaihin. Siihen asti moi.