Valokuvauksen älyämpäreissä

Tekninen lahjattomuus on ihmisen ominaisuuksista oudoimpia. Mainoksen mukaan tuossa mun kamerassa pitäisi olla älykkyyttä enemmän kuin pienessä savolaisessa maalaispitäjässä yhteensä, mutta miljardien valikkojen taakse hukkuvan uusavuttoman sieraimia ei korealaiset oljenkorret jaksa pinnalle nostaa.

Valitsin kameramainoksesta sen valokuvavehkeen, jonka haistapaska-tyyliin kirjoitettu mainoslause jo valmiiksi ufoili kuvaustaidottomalle jotta ”Tämä kamera antaa täydellisen lopputuloksen valokuvaukseen jokaisena hetkenä.” Eipä kauaa mennyt huomatessani sanojen ”täydellinen”, ”lopputulos” ja ”jokainen hetki” tarkoittavan jotain ihan eri asiaa mainosmiehen ja minun agendassa. Mikäli korkeampia voimia on olemassa ne ovat jo varmasti kuulleet valitukseni ja päivä koittaa, jolloin pitelen klo 2 yöllä valokuvakonetehtaan parkkipaikalla niiden teknisen osaston johtajan päätä headlockissa ja totean karun rauhallisesti jotta ”otatko nyt tässä hetkessä ja tälllä kameralla sen täydellisen lopputuloskuvan mun vasemmasta yläkoukusta ennen kuin se napsahtaa keskelle sun otsaa”. No aina voi haaveilla.

Vielä kun jälleenmyyntifirman paikallinen pojankloppi ostarilla paasasi kuin paraskin ruuneperi että ”tällä kameralla et voi epäonnistua” ja kuvaaminen ei koskaan ole ollut näin helppoa”, niin tiesin olevani taas kerran tuhon tiellä ja teki puheripulointia kuunnellessa mieli läiskätä pojalle punanen piippalakki päähän ja postimerkki perseeseen toivotuksina hyvää matkaa takaisin korvatunturille, eläkä tuo ensi jouluna kahta selätintä jossoot nenäs muotoon tyytyväinen…mutta mitäpä se olisi auttanut…kuvia on feisbuukiin saatava, joten puolen hehtaarin hillot pöytään myyntimiehen iloksi ja kylmä rinkula perseen ympärillä kohti kiintotähteyttä valokuvataiteen taivaalla. Eli kuvaamaan, jota ennen tietysti se ns. ohjeidenluvun korvaava räpläilyvaihe….

Terve aikamies mitään manuaaleja tartte, varsinkaan kun niiden kirjoittaja luulee minun ilmeisesti havittelevan tohtorin hattua valokuvatieteessä tai kätilön arvostettua ammattia (aukon suuruudet, suljin ajat ja muut oumaigaadit kuullostaa ihan joltain muijien genitaalihommeleilta). Ja mun vaatimattomana tavoitteenani on vain ottaa hassu kuva feceen kissasta paskalla tjsp…Päätin sittenkin lähteä ”kylmä kalkkuna”-menetelmällä pulitzerin perään heti kun se on-nappula löytyi ovelasti etusormen ja kuvausnappulan kohdan etupuolella piilotettuna. Moon edelleen aivan varma että pääosa näistä nappuloista on 99 % meille täysamatööreille totaalisen tarpeettomia ja mun pitää ainoastaan löytää se 1 %.

Oukkidoukki. Ensimmäisenä lapsenmielistä keski-ikäistä ilahduttaa oikean peukun alle jäävä ratas, joka pyörittämällä sanoo ihanasti tirrRRirrrirrr ja hälventää selvästi jo pikkuhiljaa munaskuihin erittyvää stressihormonien määrää. Kameran päällä olevassa kääntimessä on kirjaimia P, S, A, M…jajaja…SMART. No nyt lähti. Smarthan tarkoittaa lontooksi fiksua ja ainakin äiti mua sellaiseksi väitti siihen asti kun teku alkoi. Painan nappia yksi, kaksi ja vasta kolmannella toistolla tajusin, ettei oikeasti fiksu kamera suostu ottamaan kuvaa. Linssinsuojuksen läpi. Älynjättilaisten vapaapainiottelussa selkeä erävoitto kuvanottokoneelle, eikä jo 90-luvulla HERMONSA msdos-tietokoneiden kanssa puhkinussinutta aikamiestä osaa vielä tässäkään vaiheessa hävettää. Linssinsuojus pois ja heleijaa…objektiivi alkoi surisemaan liikkuen eestaas ja pikkuruiseen ruutuun ilmestyi kuva sekä outoja symboleja, numeroita ja tähtäimiä enemmän kuin lääkäri määrää. Sekä se pakollinen pieni vilkkuva punainen valo, joka hälyttää taas jostakin antaen kaksi vaihtoehtoa ”ei mtn hätää” tai ”tää koko paska lasahtaa kohta sun käsiisi”. Otan riskin ja samalla vahingossa kuvan eteisen oven karmista sekä vasemman maihinnoususaappaani kärjestä.

Jatkan matkaani valokuvauskoneen ihmemaassa käymällä läpin kaikki valikot ja painamalla jokaisen kohdalla napista jännäten, että minkä kohdalla räpsähtää. Pääosan kohdalla kuuluu vaan tsi-tsi-tsiii-tsii eikä tapahdu mitään muuta. Pelottavin valikko on ilman muuta tuo wi-fi, johon kameran sisällä asuvan pikkuinsinöörin mukaan olin jo kuulemma asentanut tarvittavat applikaatiot. Vittu sitäkö se pitkä lista ”hyväksytkö säännöt” listan klikkailua tarkotti? Huhhuh. Tällä toiminnolla voit lähettää kätevästi kuvasi pilvipalveluun tai televisioon tjsp. No voi helevetti. Jos minulla jää tuo valikko päälle, niin näkeekö kuvani sitten kaverit, työkaverit, sukulaiset, naapurit, ameriikan tiedustelupalvelu ja iltarukousteni jeesus. Uutisten loppukevennyksessä. Alkaa pelottaa.

Nyt on kuvaustaitoa jo puolen vuoden aikana kertynyt runsain mitoin ja laitan tähän lyhyen installaation ihan opetusmielessä.

Liikkuvan vaihtolämpöisen kuvaaminen on kinkkinen juttu. Tyttökissaa on helpompi kuvata kuin veljeään, jolta pallien poiston yhteydessä katosi suuntavaisto ja tilanhahmotuskyky. En tietenkään väitä sen johtuvan (pelkästään) siitä. Kuvassa esimerkkinä tyttökissani oikeaoppinen jabi.

Kissoista tyhmemmälle on kehittynyt kuudes aisti kuvissa sössimisen suhteen. On miten hyvä pose tahansa, niin sulkimen (?) äänen kuullessaan tekee tasan varmasti jotain vammasta esim. hävittäen kuvan mukaisesti päänsä tähtiportissa aikaikkunamme tuolle puolen.

Liikkumattoman luonnon kuvaamisessa on kameran vakaimen krapularajana 0,8 promillea. Omalla alkometrilla ja Bilteeman piuhoilla mitattuna. Kuvan sunnuntaiaamussa pitäisi näkyä orava.

Luonnonilmiöitä kuvattaessa ei aina tosin krapulattoman vakaa käsikään auta, jos asemoinnin kultainen leikkaus solisee tilapäisesti kuvaajan korvien välissä. Esimerkkikuva on kahdeksan kuvan sarjasta se, jossa näkyi vähiten tuota räystästä.

Tsuumauksen käyttö on vanhalle pugilistille liian vaikeaa silloin kun kuvattava kohde liikkuu reilusti lyöntietäisyyden ulkopuolella ja selkeästi sivuttaissuunnassa. Esimerkkinä Lappeenrannan kansainvälinen lentonäytös. 24 kuvaa sinistä taivasta ja pieniä mustia pöperöitä.

Lähelle tsuumaus onkin sitten teknisesti paljon helpompaa, mutta muuten nolompaa. Tajusin kesäloman olleen jo riittävän pitkä siinä vaiheessa, kun makasin terassilla tsuumaamassa pientä etanaa ja naapuri totesi aidan takaa jotta ”on se ilmoja pidellyt”.

No tämän lyhyen, mutta intensiivisen kuvauskokemukseni älyllisessä painimatsissa kameralta kuusinolla turpaan ottaneena olen oppinut arvostamaan oikeita valokuvaajia ja heidän ammattikuntaansa. En aio jättää leipätyötäni. moi.