Kun aamulenkillä eilisen fyysisen työsession seurauksena
paljastunut kämmenien veresliha fuusioitui villahanskan kuituihin, seinä ei
tullut vastaan vaan lähti lenkille mukaan jo ovelta sekä loppu-uupumuksessa
käännyin väärälle piha-kadulle, niin aloin heti oksennusrefleksin kohmeloisesta
otteesta päästyäni pohtia koulutuksen merkitystä henkisen kunnon kasvun ja
kaiken fyysisesti aktiivisen toiminnan välttelyssä.
Jurakauden seitkytluvulla pikkuskidin hypätessä mutsin jopon tarakalle kouluuntutustumismatkalle lähdön kunniaksi, ei pikkumiehen agendalla ensimmäisten joukossa ollut
liikuntasuoritusten parantaminen vaan fyysisen työn välttely. ”Lue ittes
maisteriksi, ettei tartte lähtee rautatehtaalle duuniin” tatuoitiin otsaluun
sisäpuolelle jo ennen kuin ehti ensi kerran kansakoulun ulkohyyskän ovea avata.
Siihen aikaan opetusmetodeista tärkein oli pelottelu ja pennuilta peloteltiin
paskat housuun heti sen jälkeen kun ne oli ensin jotenkuten saatu pysymään
sieltä pois. Oli oppitunnin aiheena sitten ammatinvalinta, hammashoito tai
neuvostoliitto. Orastavan liikuntainnon systemaattinen poistotyö aloitettiin
jämäkästi välirauhan aikaan painetuilla telinevoimisteluohjeilla. Ja jos ei
saanut urhohypyissä ranteita sijoiltaan, niin viimeistään junttipallossa tuli
mailasta päähän. Kolmen kilometrin koulumatkalle taksi haki virallisesti tien
varresta ja pihasta ainoastaan silloin, kun pikkusälli oli unohtunut pellolle
raivaamaan sammakoille tietä pellon poikki. Pitää osata priorisoida…
Peruskouluun siirtyminen romahdutti opetusjärjestelmästä mm.
liikunnan ja muut yleissivistävät aineet. Monilahjattomuudessa yleispätevien
opettajien mutu-tuntumaan perustuvilla opetussuunnitelmilla tuskin oli
opetushallituksen leimaa nimenselvennyksen perässä. Liikuntanumeron antamisessa
kellon ja mittanauhan korvasi fiilis sekä naapurin kyylä-ämmän antama palaute
hiihtolenkin lintsareista. Enkä edelleenkään tunnusta heittäneeni sitä
lumipalloa, joka kaiken lisäksi meni ohi…seuraavassa koulussa tosin yksi oli
ylitse muiden eli pesäpallon junttiversio tai toisinpäin. Siinä vaiheessa kun
Veke saapui porukan eteen vihreissä teryleeniverkkareissa jämäkkä kusiläiskä
byysissa, niin tiesi tasan varmasti että kohta puhutaan taas siitä pallosta,
joka painaa yhtä paljon kuin talvisodan aikanen käsikrrranaatti.
Pesäpallointoilu tosin päättyi kahden keski-iän kriisiään julkisesti puivan
opettajan pituuslyöntikisaan, jonka voitti enkunopettaja Benjam lyömällä sen
käsikranaatin painoisen pallon kentän yli eskarin pihalle. Viimeistään silloin
kun eskarin rehevä keittäjä saapui paikalle vähän palautetta antamaan, niin
kaikki läsnäolijat ymmärsivät tämän palloilulajin ylenmääräisen hehkuttamisen
koululiikuntamme historiassa päättyneen.
Yläasteella sitten jo päästiinkin asiaan ja
joukkueidenvalinnassa viimeisenä jouduin aina maalivahdiksi tai –tolpaksi. Hetken
aikaa hauskalta tuntunut sähly kusipäistettiin nopeasti salibändyksi ja taas me
alta seiskan sählärit saatiin seistä valintarivissä muita pitempään. Teini-iän
hormonitsunamissa liikuntatunneillakin henkisen kasvun pääpilareina oli
auktoriteettien vastustaminen ja mimmien kanssa yhteisillä uimavuoroilla
erektion välttely.
Lukiossa oli sitten jumppamaikkana sota-ajan kauhut vähän
liiankin läheltä nähnyt Vote, jonka kanssa oli skimbat ristissä niin pitkään
kunnes keksin sanoa, että Räikkölän mutkasta näkyy Venäjän puolella se Wanha
Enson hyppyrimäki, josta sinäkin olet kuulemma hypännyt. Sen jälkeen
likkanumero pysyi kasissa, vaikkei muuta kuin kiersi kenttää kävellen ja muisti
aina Voten kohdalla hymyillä ja sanoa jotain mukavaa säästä. Yritti vielä
vanhoilla päivillään tehdä luokan mimmeihin vaikutuksen seisomalla käsillään,
mutta oli muuten ihan asiallinen äijä.
Ylemmän tason opiskeluissa jäi liikunnat suorittamatta,
koska kuperkeikkaopintoviikot kuittattin siihen aikaan tuotantotalouden
akka-aineilla. Skinnarilanmäen persliuku mentiin säästä riipumatta autolla, vaikka opinahjo näkyi opiskelukämpän parkkipaikalle. Muistan hyvin sen
päivän, kun vaa’assa näkyi ensi kerran kolme numeroa pilkun edessä ja julkisiin
tiloihin tuli tupakkikielto.
Eli siinä tämän sunnuntain aamulenkin yrjöyskäkohtausten
seliselit…syytän niistä oman laiskuuden lisäksi Suomen koululaitosta, Philip
Morrisia sekä Hartwall-panimoa.
Ei muuta tällä kertaa. moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti